Pari päivää Berliinissä

Lyhyt viikonloppu, kaksi talvista päivää Berliinissä. Ja jotain outoa tapahtui: ensi kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko Berliini kyllästytti. Tympi ne hipsterit ja vuosi vuodelta paisuvat turistilaumat, brunssit ja ihanat kahvilat. Kysytte varmaan, olenko tullut hulluksi. En tietääkseni, mutta olin matkassa vähän kipeänä enkä oikeastaan jaksanut yhtään mitään uutta, vain samoja vanhoja latuja – mieluiten olisin käpertynyt peiton alle.

Vika siis lienee enemmän pääni sisällä kuin kaupungissa.

Totta on toki se, että uutuudenviehätys on Berliinistä kadonnut kauan sitten, kaupunki on tullut arkisen tutuksi, kun olen siellä rampannut tiheään tahtiin lähes kymmenen vuotta. Tehnyt siellä asuvan perheen toisen puolen kanssa arkisia asioita; ruokakauppaa, rautakauppaa, roskia, pyykkiä, mutta myös päämäärätöntä harhailua kaduilla ja toreilla, kahviloissa lojumista, kirppareita, puistoja. (Moni turistinähtävyys on vieläkin katsastamatta.) Toisaalta sillä tavalla kaupungista on tullut hyvin rakas, minun Berliinini. On nähnyt sen muutoksen mitä ihan viimeisen kymmenen vuoden aikanakin on tapahtunut. Gentrifikaationkin, jos niin haluaa ajatella.

Tykkään silti edelleen hurjasti.

Tässä mennään

Juuri nyt elämä on sarja satunnaisia huomoioita sieltä täältä, arkea ja pilkahduksia. Tänään ajattelin muun muassa, että…

…mieluummin 22 astetta pakkasta kuin vesisadetta ja nollakeli. Maailma oli kaunis, kun aamulla kiiruhdin joogatunnille: juuri noussut aurinko, kirkas taivas, narskuva lumi ja huuruava hengitys kylmässä ratikassa. Tervetuloa tammikuun aurinkoiset pakkaspäivät, pahin pimeys on voitettu. Niin paljon kuin kesää rakastankin, tarvitsen kaikki neljä vuodenaikaa.

…miksi jaksan joka vuosi ärsyyntyä alkuvuoden tungoksesta jooga- ja kuntosaleilla, kun uudenvuodenlupaajat täyttävät paikat, eikä resursseja mitoiteta sen mukaan. Miksen voi olla vain iloinen, että ihmiset jaksavat edes yrittää? Mitäs siitä, että useimpien into loppuu viimeistään maaliskuuhun mennessä. Sitten on taas tilaa.

…tabloid-Hesariinkin tottuu, että tabloid tekee paperistakin näppärän käyttöliittymän. Siitä huolimatta lehden sielu ei ole enää entinen, mutta ehkä tämä uusi voi olla parempi – siitä huolimatta, että kuvankäyttö kärsi uudistuksessa, että visuaalisesti lehti muuttui tylsemmäksi. Mutta ehkä se siitä, tie on vasta alussa.

…onko sarjakuva vastaus median murrokseen? Heh. Alennusmyynnistä löytyi mukaan Diplon (=Le Monde Diplomatique) sarjakuvalehti eli poliittista sarjakuvaa. Pääkirjoituksen mukaan “lehden lukijoilla on jo muutamia vuosia ollut vaikeuksia lukea lehtensä kannesta kanteen. —- Sen lukemiseen pitäisi varata enemmän aikaa. —- Sitä paitsi kaikki ratkaisemattomat selkkaukset ja röyhkeä äärikapitalismi alkavat todella masentaa. — Niinpä sarjakuva vaikutti meistä ilmeisimmältä ratkaisulta”. Niinpä. Nerokasta. Jutut Etelä-Korean pitkästä talvesta ja avustussaattueen matkasta Gazaan lukeekin sarjakuvana ihan huomaamatta. Hauska idea.

…en saisi kantaa kotiin enää yhtään uutta lehteä enkä kirjaa. Ne eivät mahdu minnekään, enkä edes ehdi lukea niitä. Pinot vain kasvavat.

…banaaninlehtipuut näyttävät selviävän tästä talvesta viiniköynnöstä huomattavasti paremmin. Viimeksimainittu ehti lähes kuolla marras-joulukuun pimeydessä, kun taas aiemmin pimeydelle nirsot banaanipuut lykkäävät uutta kasvustoa keskellä talveakin. En ymmärrä.

…kotona on aika yllättävän paljon turkoosia ja vihreää – ainakin näistä kuvista päätellen. Outoa, koska en pidä sinisestä. Mutta turkoosia ei lasketa, eihän? Siinä on sekoitus vihreää, ja vihreästä pidän. Samoin kuin keltaisesta, oranssista ja liilasta.

Tällainen päivä tänään.

Kisu & pink art

Kaksimetrinen, pinkkitukkainen tyttö, jonka tiukassa t-paidassa lukee “Free Pussy Riot”. Sellainen tulee vastaan tavaratalo Stockmannilla Helsingissä. Kokemus on hätkädyttävä, mutta ihanasti hätkädyttävä. Ei ihme, että tavaratalon johdossa jouduttiin vähän nieleskelemään, kun tämä Kisu-niminen typykkä ilmestyi Argos-halliin pystytettyyn taidenäyttelyyn. Taiteilija Katja Tukiaiselta näyttelyä varten tilattu Kisu-niminen työ pääsi yllättämään tilaajat paidanrintamuksessa olevan tekstin vuoksi, varsinkin kun samaan aikaan menossa oli venäläisturistien kuumin ostossesonki. Onko tavaratalolla varaa poliittiseen kannanottoon? Helsingin Sanomien tietojen mukaan työ oli peitettynä ensimmäisen päivän ajan, mutta neuvottelujen jälkee tavaratalon johto myöntyi ja salli työn esillä olon. Onneksi, sanon minä. Stockmannilla ehkä tajuttiin ihan kaupallisestikin, että paljon suurempi imagovahinko syntyisi Tukiaisen työn dumppaamisesta. Voisivathan siitä jopa kuluttajat pillastua, pahimmassa tapauksessa jopa ryhtyä boikottiin. Ja hei, onhan niillä ihmisoikeuksilla ja sananvapaudellakin kai jotain merkitystä.

Kisu-patsaan lisäksi näytteillä on Katja Tukaisen muutamia muita töitä – omassa pinkissä nurkassaan, kun muut taitelijat ovat saaneet tyytyä perinteisiin sermeihin! Työt ovat printtivedoksia Tukiaisen maalauksista. (En oikein tiedä, miksi näitä kutsutaan, kun eivät ole grafiikanlehtiä vaan vedoksia maalauksista. Niitä harvemmin näkee. Olkoot siis vedoksia.) Niistä pidin oikeastaan vain tuosta kuvassa näkyvästä Marsinpaani-Marxista. Vaikka Tukiainen onkin suosikkitaiteilijani, niin en enää jaksa (tai en oikeastaan ole koskaan oikein kauheasti jaksanut) innostua hänen ns. Lolita-maalauksistaan, kuten niitä kutsun. Ymmärrän toki viestin, ja sitä arvostan, mutta sen enempää ne eivät oikein vetoa minuun.

Taiteilijalla pitää olla tyylinsä, totta kai. Mutta toisaalta maneeritkin ovat vaarallisia. Lolitat on nyt jo nähty. Vähän niin kuin bambitkin. Tukiaisen aikanaan ensimmäisten joukossa maalauksiinsa tuomista bambeistakin on tullut mainstreamia. Niitä vilisee jo monen muunkin töissä.

Olen miettinyt, että onko Tukiaisen kohdalla kyse siitä, että hän on huomannut näiden lolitojen ja bambien myyvän (ja mikäs siinä, että taitelija haluaa töidensä myyvän. Hänellä on siihen täysi oikeus – myytit nälkää näkevistä neroista, jotka löydetään vasta kuolemansa jälkeen, joutavat romukomppaan.). Vai siitä, että hänellä oikeasti on edelleen tarve kertoa jotain meille niiden kautta.

Itse pidin enemmän Tukiaisen vanhemmista töistä, ne olivat jotenkin rosoisempia ja väreiltään rikkaampia. Toki niissäkin oli selkeä oma tyylinsä – ja kyllä se pinkkikin alkoi olla mukana jo silloin. No, minä saatan olla puolueellinen, kun omilla seinillä on Tukiaisen vanhempaa tuotantoa eli tuossa alla olevissa kuvissa näkyvät Bambi was a boy, Kaksi ja puoli toppapukuista (sille taas uusi paikka haussa kotona – painava vanerilevy tekee ripustamisen vähän vaikeaksi) ja Mandala I.

Tänä aamuna huomasin jännittävän yhtäläisyyden Tukiaisen toppapukuisten ja Leena Luostarisen välillä. Aamun Helsingin Sanomien hienossa Leena Luostarisen Taidehallin näyttelyä esittelevässä jutussa oli nimittäin kuva hänen Luolapalatsi II -nimisestä työstään, joka aiheutti kumman dejavu-tunteen. Sama vaaleanpunainen, sama sininen läikkä. Oli pakko rynnätä lehti kourassa toppapukuisten luokse. Kyllä, kyllä ne muistuttavat toisiaan – minun mielessäni ainakin.

Tuo Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttely Helsingin Taidehallissa puolestaan on pakko mennä katsomaan. Olen aina rakastanut häenen töitään, sitä siveltimen jälkeä, paksua maalikerrosta. Ja Luostarinen itse on sellainen syntymähumalassa oleva ihminen (tällä tarkoitan pelkkää hyvää) – yksi niistä 80-luvun suurin suomalaisnimistä (Marika Mäkelä, Jukka Mäkelä ja Marjatta Tapiola olivat niitä muita). Erittäin 80-lukua kaikki. Silti hätkähdin, kun toimittaja Veikko Halmetoja kirjoitti jutussaan, että 80- ja 90-lukujen taiteen näyttävän tällä hetkellä vanhanaikaiselta. Ei kuitenkaan vielä tarpeeksi vanhanaikaiselta, jotta se voitaisiin ottaa osana taidehistoriaa ilman vertailua nykyaikaan. Näinkö on? Tätä en ollut tajunnut. Onneksi kriitikon mukaan tämän kultakauden aika koittaa kohta. Jo on aikakin. Muodissa syklit ovat paljon taidetta nopeampia.

Arjen paluu

Sade on ropissut ikkunaan koko päivän, valkoisesta satumaisemasta on tullut likaisen harmaa, jalkakäytävät pelkkää jäätä ja vettä. Kuin alleviivaten arjen paluuta. No, toisaalta olen saanut jo osuuteni kynttilöiden lepatuksesta, hämärässä tunnelmoinnista. Suklaatakaan en saa enää kurkusta alas. Joulu ja loma ovat tehneet tehtävänsä. Nyt tekisi mieli repäistä ikkunat auki, saada valoa ja raikasta ilmaa. Huomenna on edessä paluu töihin ja arkeen, eikä se tunnu pahalta, vaikka sunnuntaiahdistus vähän kuristaakin, ja ajatukset ovat jo töissä. (Ja vähän niitä on pitänyt jo tehdäkin.) Arjellakin on onneksi tarkoituksensa.

En tee uudenvuodenlupauksia, minulla uudet alut eivät kulje kalenterin mukaan. Parempi ihminen voisi toki aina olla ja elämäkin voisi olla toisenlaista. Se on tehtävä, mitä voi, mutta kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Olen vain kiitollinen siitä kaikesta, mikä on hyvin.

Ikkunalaudalla jouluruusu kasvattaa uusia versoja kuihtuneiden tilalle. Kyllä tämä tästä.

Olen lukenut loppuun syksyllä aloittamiani romaaneja, kun mitään ei ole aiemmin ehtinyt eikä jaksanut. Uusi tuttavuus on ollut tähtieteen professorin Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa), eli mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta, ihmisestä ja hengestä. Filosofista pohdintaa, joka todella haastaa ajattelemaan. Vai mitä sanotte kirjan aloituslauseesta?
“On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei ole vielä onnistunut todistamaan sitä.”

Hyvää joulua! Happy Christmas!

Olkoon joulunne rauhaisa, iloinen, täynnä puuhaa tai lepoa, hiljaisuutta tai vauhtia ja menoa – kaikkea mitä toivottekaan!

Happy Christmas to all!

Tarpeellinen joulu

Joulu tulee ny tarpeeseen.Vihdoin voin antaa itselleni luvan olla jaksamatta, olla olematta hyvänä esimerkkinä muille, olla vain minä. Muistan jo unohtuneen romaanin, jossa naisen kerrottiin pysyvän pystyssä vain olkatoppaustensa varassa. Sellaiselta on viime aikoina tuntunut, vaikka olkatoppauksista onkin aika jättänyt. Niin, sellaista on elämäni ollut näiden sivujen ulkopuolella, tämän syksyn - pari kuukautta jo.

Silloin viimeksi pohdin plan B:tä, kun työpaikan yt-neuvottelut olivat käynnissä. En onneksi tarvinnut sitä varasuunnitelmaa, mutta aika moni muu kylläkin. Kollegoita joutui lähtemään, edestä, takaa ja rinnalta. Minä säilytin työpaikkani – ja elämä onkin sitten ollut pelkkää työtä sen jälkeen. Ei, ettenkö olisi raatanut jo ennestäänkin. Minulle kymmentuntiset työpäivät ovat jo aiemminkin olleet normi. Vasta 12 tuntia töissä alkaa tuntua ylityöltä. Nyt on menty jo 14 tuntiinkin. Kauheasti muuta en ole jaksanut. Muutaman kerran kävin täällä, ehdin laittaa muutaman kuvan, en enempää. Niitä tuossa alla. Tunnelmat näkyvät niissä.

Mutta joulu tuntuu niin ihanalta tauolta – en jaksa turhia siitä stressata, vaikka osaisin toki senkin. Juuri nyt olen selittämättömän onnellinen: hengissä, terveenä, järjissäni.

Aloitin lahjaostokset tänäkin vuonna ostamalla jotain itselleni – se on niin paljon helpompaa. Viime vuonna löytyi vanha Viewmaster, nyt Peter von Baghin minikokoinen Junassa-kirja, junamatkoista elokuvissa, miksi ne koskettavat.  Minua ovat aina kiehtoneet Orient Express ja Siperian-juna. Selvä romantikko siis. Veijo Meren sanoin “Junalla ei ole menneisyyttä, se ei ole mikään paikka.”

Ehkä maailma alkaa näyttää taas vähän erilaiselta, kun voimat palautuvat. Jo pelkästään kynttilöiden lepatus tuo kaivattua rauhoitusta. Alan muistaa taas kuka olen. Ah, siunatut pyhät ja loma! Toivottavasti teilläkin.

Berliinin päiviä

Jokaisella pitää olla elämässään varasuunnitelma, Plan B. Mitä tehdä, jos….  Jos työpaikka menee alta, tai jos muuten vain haluaa vaihtaa suuntaa tai jos jotain…

Minun Plan B:ni on oma kahvila - sen jälkeen kun muut ammattillisemmat suunnitelmat epäonnistuvat tai eivät vain enää kiinnosta. Eikä tämä järjestys tarkoita sitä, että luulisin kahvilanpitoa helpoksi tai väheksyisin sitä. Päinvastoin. Enemmänkin kyse on olemattomasta osaamisestani – ja rahoittajien todennäköisestä nihkeydestä.

Suunnitelmaan kuuluu myös, että kahvila olisi Berliinissä. Kyllä, kyllä, nyt jo nauratte ääneen: mikä haihattelija! Minä puolestaan laskeskelen, että a) Berliinissä on paljon ns. joutilasta väkeä b) sen vuoksi enemmän kahvilassa istujia c) enemmän hyviä paikkoja liikepaikkoja kuin Helsingissä d) halvemmat vuokrat ja ruoka.

Silti realismi saattaa olla aika kaukana tästä suunnitelmasta – jo ihan senkin vuoksi, että saksani on aika surkeaa, edelleen. Toisaalta, mies voisi hoitaa puhumisen.

Varasuunnitelmat ovat pyörineet väkisin mielessä viime viikkoina, kun työpaikalla on yt-neuvottelut menossa – niin kuin tuhansilla muillakin tänä syksynä. En toki ole ensi kertaa tässä tilanteessa, mutta silti.

Berliini puolestaan on mielessä aina. Rakas kaupunki. Toinen puoli perheestä asuu siellä. Tänä syksynä Berliini on vieraillut Helsingissä tiuhempaan kuin minä siellä, joten kaipuu on jo kova, mutta onneksi on pian matka luvassa. Sitä odotellessa vähän muistoja alkusyksyn ja kesän päivistä Berliinissä. Kesä jatkui siellä tänä vuonna tosi pitkään. Vieläkin on vihreää puissa. Ja huomiseksi luvattiin +23 C, hihkuttiin minulle äsken puhelimessa. Voi tätä lokakuuta!

Kauniita muotoja

 

 

Pitäisiköhän ruveta jälleen opiskelemaan? Ihan vaan senkin vuoksi, että saisi norkoilla päiväkaudet upeassa Kaisa-talossa, Helsingin yliopiston pari viikkoa sitten avautuneessa uudessa kirjastossa. Kävin katsomassa ja olen vaikuttunut. Upea talo sisältä ja ulkoakin istuu hienosti ympräistöönsä. Siihen entisen Pukevan talon paikalle Kaisaniemeen (sittemmin Kodin Anttilaksi muuttuneen). Anttila on vieläkin alakerrassa, mutta kaikki sen päällä upouutta, kaunista arkkitehtuuria. Hienoa, että opiskelijoille on tehty näin näyttävää. Toista se oli omana opiskeluaikana, kun kirjojen perässä joutui juoksemaan pitkin kaupunkia ja lukupaikkaa etsimään pimeistä kellarisaleista. Uh sitä Domman C-salia. Mutta on Kaisa-talossa nostalgiaakin: Porthanian pyöröportaat – niihin liittyy muistoja. Ilmiselvä kaksoisolento.

Designin innoittama vielä muutamia kuvia viikko sitten päättyneen Helsinki Design Weekin Arjen aarteet -näyttelystä. Täynnä ahaa-elämyksiä ympäri maailmaa. Eniten nautin kuitenkin kehyksistä: konteista, Suvilahdesta ja kaasukellosta. Teollisuusromantiikkaa. Sitä samaa on myös lähinaapuruston Tukkutori-Teurastamo: ensimmäinen ravintola, Kellohalli, on hyvä alku, toivottavasti tulee lisää.

Rippeitä

Huh huh. Kävin katsomassa elokuvan Puhdistus. Rystyset valkoisena painauduin penkkiin, sydän hakkasi, voin melkein pahoin. Siitä on jo yli viikko, mutta vieläkin pulssi nousee. Silti sanon, että se on hyvä elokuva. Ihan niin kuin romaanikin. Koskettava, taitavasti rakennettu.

Kyllä, väkivaltaa ja raakuuksia olisi voinut jättää vähemmälle, mutta toisaalta, miksi kaunistellakaan, kun kaikki oli oikeasti juuri niin kamalaa. Naisia ja lapsia raiskattiin kuulusteluissa, ihmiset kavalsivat toisiaan vain säilyäkseen itse hengissä. Sellaista se todellisuus oli.

Nyt luvussa on Sofi Oksasen uusin Kun kyyhkyset katosivat. En ole vielä kovin pitkällä, mutta uskon, että pidän tästäkin. Samaa henkeä kuin Puhdistuksessa.

Pinossa odottaa jo seuraavaksi Riikka Ala-Harjan Maihinousu. Ehdin enää vain lukea niin kovin vähän. Lähinnä vain viikonloppuisin. Ja silloin aina joutuu kertaamaan, mihin viimeksi jäätiinkään.

Mennyt kesä sen sijaan oli hyvä lukukesä, monta helmeä, ainakin nämä: Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (hienosti rakennettu tarina New Yorkin musiikkipiireistä), saksalaisen Katja Oskampin Hellersdorfin helmi (kun nainen päättää olla sekä äiti että huora, yllättävä tarina), Ingo Schulzen Adam ja Evelyn (hetki ennen Berliinin muurin murtumista, kun itäsaksalaiset salakuljettavat toisiaan rajan yli Unkariin, kiehtovaa, kun muistaa tuo tapahtumat uutisista, ja Berliinissä ne ovat edelleen läsnä).

Luin myös Anja Snellmanin Ivana B:n, mutta se oli pettymys. Kypsän kirjailijan ja julkkistyrkyn nuoren wannabe-kirjailijan vastakkainasettelu oli niin mustavalkoisen hyvä-paha-taistelu, että se oli suorastaan naiivi. Harmillista, sillä asiaa, eli kirjallisuuden kaupallistumista, kannattaisi pohtia ihan oikeastikin.

Sen sijaan en lukenut E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey -kirjaa, vaikka se pinossa olikin. Tylsä, naiivi, huonosti kirjoitettu. Tarvitseeko sanoa enempää.

En myöskään onnistunut – vieläkään - lukemaan Jack Kerouacin Matkalla -romaania.  Vaikka haluaisinkin, ja nyt sentään yritin uutta suomenkielistä versiota. Jotenkin en vain pääse sisään; en pysty lukemaan kirjaa, joka on yhtä ja samaa kappaletta koko opus. Läkähdyn. Luulen, että joudun tyytymään  kyseisen romaanin filmatisointiin. Se pyörisi leffateattereissa juuri nyt – kun vain ehtisi.

Matkalla-leffan lisäksi haluaisin nähdä ainakin nämä: Cosmopolis (perustuu Don de Lillon romaaniin!), Ranskalainen viikonloppu (Julie Delpy!), To Rome with Love ( Woody Allen), Kilimanjaron lumet, Cafe de Flore ja Katmandu – taivaan peili.

En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin paljon kiintoisia leffoja tarjolla. Ei ainakaan juuri sen jälkeen, kun Finnkino otti vallan Helsingin elokuvateattereista ja Bio Rexit yms suosikkini lopetettiin. Ja siitä on jo todella pitkä aika.

Teatteririntamalla sen sijaan näyttää tulevan hiljaisempi syksy – ainakin minulle. Ei jotenkin iske. Yleensä tässä  vaiheessa on jo vähintään Q-teatterin, Komin ja Ryhmäteatterin koko talven liput hankittu, mutta nyt ainostaan Ryhmiksen Eduskunta II:een.

Tällaisinä iltoina kuin tänään ei tee mieli mihinkään. Tuuli veuhtoo raivopäänä, auringonkukat parvekkeella kaatuvat , ruusupapuköynnökset yrittävät lentoon ja ensimmäiset sadepisarat rapisevat ikkunoissa. Syysmyrsky. Ihanaa olla kotona. Olen vihdoin antanut periksi, hyväksynyt syksyn tulon. Kauan se kesti. Sen kunniaksi vielä kuitenkin loppukesän rippeitä. Sellaista kuin oli viikonloppuna.

On the road VIII: Sveitsi-Ranska-Saksa

Tämä alkaa olla jo vähän noloa; syksy tulee ennen kuin saan kesälomamatkan kuvat tänne. Elämä nyt on taas vaan yhtä oravanpyörää.

Mutta matka siis jatkui. Ja tämä on se matkaosuus, jossa parhaimmat kuvat jäivät ottamatta. Näin kävi, kun käpristelin silmät kiinni, kauhusta jäykkänä, kivutessamme autolla vuorten rinteitä yli Alppien.

Ranskan Rivieralta tie nimittäin jatkui Italian kautta Alppien yli Sveitsiin. Olin vannottanut etsimään vähiten vuoristoisen reitin. (Heh, ihan kuin niin voisi tehdä Alppien yli matkatessa! Juuri korkeimmat huiput osuivat tiellemme.) Yhtäkkiä sitä sitten vain huomaa keikkuvansa yli kahden kilometrin korkeudessa vuoren rinteellä, ja tien laidassa, rotkon reunalla, törröttää muutama risti. Tästäkin on joku ajanut ulos tieltä. Silloin on pakko laittaa silmät kiinni.  ”Meidänhän piti ajaa tunnelin kautta”, voihkin tuskissani. No, tunneliin oltiin kuulemma matkalla. Se tunneli vaan sattui sijaitsemaan yli kahden kilometrin korkeudessa. Nyt tämä jo naurattaa, mutta ei kyllä silloin. Korkeanpaikankammo on hankala, niin kuin suljetun paikankin kammo. Sitäkin poden.  Esi-isille nämä kammot varmasti tarjosivat tarpeellista itsesuojelua, nykyelämässä niille on vähemmän käyttöä. Järjellä niitä ei voi selittää.

Sveitsistä en osaa sanoa muuta kuin, että vain käkikellot puuttuivat. Elämä näytti piparkakkutalolta tai Milka-mainokselta vuoristoniittyjen lehmineen. Ja kallista oli. Yövyimme Montreauxissa, kauniin Genevenjärven rannalla.

Alsacessa eli Elsassissa Ranskan puolella, pienessä hiljaisessa kylässä, jonka nimen olen jo unohtanut, tunsimme itsemme tunkeilijoiksi. “Menisitte mieluummin jonnekin muualle, vaikka tuonne toiseen kuppilaan”, tiuskaisi tarjoilija kun yritimme tilata kahvia. Henkilökunnalla oli kiire pelaamaan korttia. Se oli kahvilan lisäksi kylän ainoa ravitsemusliike.

Frankfurtissa oltiin jo melkein kotona, mutta tarkastettiin vielä Occupy-leiri EKP:n pilvenpiirtäjän kyljessä. Hyvin oli vielä silloin paikallaan, jo kymmenettä kuukautta. (Pian matkamme jälkeen poliisi kuitenkin tyhjensi leirin.) Sitten huristeltiin yötä myöden, kahvin voimalla, melkein aamuun asti kotiin Berliiniin.

Huoh. Saatiinhan tämä pikku road trip vihdoin päätökseen. Paljon aurinkoa, lämpöä, lepoa, kauniita maisemia, hyvää ruokaa, vaihtuvia kieliä ja kulttuureja, kuusi maata. Kilometrejä kertyi mittariin 3700 – enempää eivät olisi istumalihakset kestäneetkään.

On the road VII: Ranskan Riviera

Italiasta tie vei Ranskan puolelle. Majailtiin Nizzassa ja kuljettiin pitkin Ranskan Rivieraa. Kaikki on kaunista, meri turkoosia, talot okraa ja oranssia, ikkunaluukut turkoosinvihreitä. Nautin, mutta silti se ei tällä kertaa erityisesti kosketa. Nizza ja lähiseudut on tullut nähtyä ehkä jo liian monta kertaa. Ehkä se johtuu siitä. Ehkä ei. Ehkä olisi pitänyt suunnata Provenceen. Ehkä Italian jälkeen on vaikea kokea muuta. En tiedä. En valita, totean vain.

Ranskan Rivieralla on myös yksi eräs erittäin vastenmielinen ilmiö: Monaco. Pelkkä läpiajo riitti tällä kertaa. Siellä tuntui olevan kova rakennusbuumi – lisää veronkiertäjiä tulossa.

Nizzassa kohdalle osui jännittävä hotelli, jonka ensimmäisiä asiakkaita olimme. Hotelli avautui samana päivänä, maali oli hädin tuskin kuivunut, rakennusporukkakin poistunut vasta edellisyyönä. Pieni design-hotelli, tiskin takana istuvien omistajattarien itsensä suunnittelema, kaikki huoneet erilaisia, meillä tulipunainen, palvelu lämmintä ja hyvää. Hintakaan ei ollut muuta Nizzan tasoa kalliimpi – vai liekö ollut avajaistarjouksia. Suosittelen joka tapauksessa: B11.

On the road VI: Italia

Kiitän kärsivällisyydestä, jos olette jaksaneet vielä palata tänne. Tämä suuri road trippimme, Euroopan turnee, taitaa kestää täällä blogosfäärissä yhtä kauan kuin tien päällä tosielämässäkin. Pahoittelen, mutta arki vaatii veronsa.

Oikeastaan on ihan hauska käydä kuvia läpi näin, kun matkasta on jo aikaa. Tuollaistako siellä oli? Ja aina kaihon häivähdys; osasinko nauttia tarpeeksi juuri silloin, kun olin siinä, ottamassa tuotakin kuvaa, vai murehdinko jotain turhaa, kuumaa, janoa, väsymystä…

Matka siis jatkui edellispostauksen Venetsiasta Emilia-Romagnan halki Liguriaan, jossa tällä kertaa katsottiin muun muassa Ventimigliaa (joka Ranskan puolella tunnetaan Vintimillenä), Dolceacquaa – ikivanhaa, vuorilta virtaavan makean lähteen äärellä syntynyttä kaupunkia sokkeloisine vanhoine kaupunkeineen ja lähes tuhatvuotisine linnanraunoioineen. Yritettiin löytää oikotie Ranskan puolelle ja seikkailtiin aivan liian kapeilla vuoristoteillä.

Pakko kuitenkin vielä vilauttaa muutama muisto autostradojenkin varsilta. (Kts. alla-) Autogrillit eli paikalliset ABC:t tarjosivat bensan lisäksi kaiken tarpeellisen: Neitsyt Marioita, hyvää kahvia ja kulinaarisia herkkuja. Vessatkin olivat välillä elämyksiä. Kärtin kuin lapsi; milloin taas pysähdytään?

Hotellissa puolestaan oli pakko ihmetellä taulun taakse kätkettyä turvalokeroa. Luulin, että niitä oli vain Aku Ankoissa tai vanhoissa elokuvissa.  Oi, rakastan Italiaa!

On the road V: Italia

Ei Venetsiasta pääse millään eroon. Vielä vähän lisää kuvia, sitten matka jatkuu.

Ja ihmetyksen aihe: miksi matkoilla aina näkee ihmisiä ikkunoissa. Katselemassa kaikessa rauhassa kadun elämää ja katseltavana oleamassa. Suomessa ei koskaan. Enkö vain näe, vai onko ikkunasta muiden tuijottaminen Suomessa jotenkin noloa?  Itse pällistelen mieluusti ikkunassa, mutta säpsähdän vaistomaisesti askeleen taaksepäin, jos kulkija nostaa katseensa ylöspäin. Ei kai se nähnyt. Ei saa tuijottaa. Niin meihin on kai iskostettu.

Ensimmäisen kuvan kokki ehti harmillisesti väistyä taakse ennen kuin ehdin laukaista. Kuvaaminenkin tuntuu jotenkin nololta, vaikka sen yrittäisi tehdä huomaamatta.

On the road IV: Italia

Seuraavaksi tie vei Venetsiaan. Kaupunki täynnä turisteja ja kliseitä, mutta ah, silti aina niin ihana. Ja kaiken yllä polttava kuumuus.

Venetsiassa on vaikea ottaa rumia kuvia, mutta toisaalta myös vaikea olla toistamatta itseään. Kulman takaa löytyy aina aiempaa somempi kanaali ja gondolieeri (samanlaisia taisin kuvata edelliselläkin käynnillä parikymmentä vuotta sitten). Siunattu digiaika. Yli 600 kuvaa pelkästään Venetsiasta. Määrä ei korvaa laatua, ja kuvia alkaa olla jo liian paljon, otan ensimmäiset päältä, en jaksa valita. Niin käy, kun innostuu liikaa. Tulee ähky. Kaikkea on liikaa. Kauneutta ei enää erota, sitä alkaa pitää itsestään selvänä. Silmät lakkaavat näkemästä, tai ainakin erottamasta hyvää ja huonoa. Pakko siis jatkaa matkaa.

Seuraavalla kerralla haluan kuitenkin nähdä Venetsian talvella.

On the road III: Italia

Vihdoin perillä! Tänne  oli kiire! Aurinkoon, lämpöön!

Takana 1200 kilometriä, edessä Adrianmeri. Suorin reitti Berliinistä etelään, halki Saksan ja Itävallan vei meidät Välimeren rannalle, Lido di Jesoloon, Venetsian kylkeen. Sieltä löytyi ensimmäinen yösija illan jo hämärtyessä.

Lido di Jesolo ei ole sitä aitoa Italiaa, mitä lomiltaan hakee, vaan perinteinen turistipaikka, rantalomakohde (tosin italialaisten itsensäkin suosima). Tällä kertaa se ei haitannut. Ihan tavallinen rantaloma tuntui nyt taivaalliselta, ainakin muutaman päivän verran. Kunhan oli aurinkoa ja lämpöä, se oli tärkeintä. Maattiin rannalla ja luettiin (hyviä kirjoja matkassa mukana, mikä on onnistuneen rantaloman ehdoton edellytys) - välillä syötiin ja yritettiin jäähdytellä turkoosissa meressä, joka oli lämmintä kuin linnunmaito. Ja sitten taas maattiin ja luettiin. Ja ahmittiin aurinkoa koko kesän edestä.

Muutaman päivän päästä teki mieli jo taas jatkaa matkaa.

On the road II: Baijeri

Vihdon takaisin täällä, tarina jatkuu. Pahoittelen viivettä, arki kaatuu taas päälle.

Nyt vuorossa road tripin ensimmäinen etappi.

Sen jälkeen kun Berliinissä oli katsottu sääennusteita ja karttaa, otettiin suunta kohti etelää - pois sateesta, karkuun ukkosia. Ensimmäinseksi yöksi ehdittiin Nürnbergiiin, joulumarkkinoiden ja piparkakkujen kaupunkiin Baijerissa. Ilmeisesti se on myös rakkauden kaupunki. Yhden lauantai-illan aikana kaupungin keskustassa törmäsimme 18 polttareihin. Yritin arvailla, millaiset elämät niillä tulevilla morsiamilla ja sulhaisilla oli. Millaista elämä olisi, jos olisi syntynyt siihen kaupunkiin -sitä aina vieraissa paikoissa mietin.  Ja sitten sade ja raju ukonilma yllättivät. Oli aika jatkaa matkaa eteenpäin. Pois sateesta, kohti vuoria.

On the road I

Välillä on ihanaa istua autossa, olla tien päällä, on the road, oikein pitkän kaavan mukaan. Tehdä sellainen kunnon road trip, tuhansia kilometrejä.  Minä kun en arkena joudu istumaan autossa päivittäin, enkä oikein juuri muulloinkaan.

Kun ei ole kiirettä, niin matkanteko on yhtä tärkeää kuin päämäärä: ollaan miehen kanssa kahdestaan, pölistään, puhutaan syvällisiä ja keveitä, kuunnellaan musiikkia, mutustellaan matkan varrelta noukittuja eväitä, ihmetellään maisemia ja muita tielläkulkijoita. Pysähdytään huoltoasemilla, joskus vähän sivummallakin (ja löydetään jumalanhylkäämiä pikkukyliä, jossa kylän miehet päivystävät paikallisella Gulfilla, jossa meitä katsotaan pitkään, ja kuvitellaan millaista olisi elää siellä).

Päämäärä on, mutta siitä voi poiketa, ja sekin päätetään päivä kerrallaan. Ajetaan niin pitkälle kuin jaksetaan – ja joskus ei senkään vertaa. Yösija etsitään, kun saavutaan perille. Yhtään hotellia ei varata etukäteen ja aina löydetään jotain.

Näin tehtiin tänä kesänä – ja hyvä onni seurasi meitä. Puistonpenkkiin, autoon tai telttaan ei jouduttu turvautumaan kertaakaan. Välillä toki kuljettiin hotellilta toiselle, etsittiin ja etsittiin ja saatiin viimeinen vapaa huone, välillä lopulta jopa koko kaupungin ainoa peruutuspaikka, ja välillä oli taas jopa valinnanvaraa merinäköalan kanssa tai ilman, ja päästiinpä jopa korkkaamaan samana päivänä avattu maalintuore hotelli. Löydettiin kohtuuhintaisia kivoja paikkoja eikä jouduttu juuri maksamaan enempää kuin netin halpapalvelujen kautta. (Ne kun eivät tuoreimpien paljastusten mukaan olekaan aina hotellien normaalihintoja halvempia.)

Tällainen road trip tänä kesänä. Kaikki oli tällä kertaa vähän ex tempore.  Niin myös matkakohde, joka löytyi vain puoli tuntia ennen matkaan lähtöä. Katsottiin karttaa ja navigaattoria; tuohon suuntaan. Alunperin meillä oli suunitelmakin, ainakin suunnilleen, ajaa Berliinistä Belgiaan, Brysselin kautta rannikolle ja sieltä Normandiaan ja takaisin Berliiniin. Mutta mutta. Hartaasti odotettu käänne sääennusteissa ei kuitenkaan toteutunut. Vielä lähdön hetkellä määränpäähän luvattiin seuraaviksi kymmeneksi päiväksi pelkkää sadetta ja 15  astetta lämmintä. Joskus muulloin sen olisi voinut kestääkin, mutta ei tänä vuonna, kun kesän sadekiintiö valui jo yli äyräiden.

Eihän tällainen reissu tietenkään pärjää Jack Kerouacin road tripille, mutta sopi meille keski-ikäisille. Kilometrejä kertyi lähemmäs 4000, ja kuvia tuhansia.

Esimakua vaihtuvista maisemista alla. Uusi intohimoni on liikkuvasta autosta kuvaaminen. Tässä vain etuikkunasta otettuja kuvia. Sivuikkunakuvat ovat sitten oma lukunsa, mutta säästänen teidät niiltä. Ja niistä hienoimmista maisemista ei tietenkään ole kuvia – pahimmissa paikoissa oli pakko sulkea silmät. Monenlaista tietä tuli nähtyä. Minne sitten lopulta päädyttiin, selviää tarkemmin seuraavista postauksista.  (Tiedän, että tuskin maltatte odottaa, mutta koittakaa kestää – laitan lisää heti kun ehdin:).)

Nappivalinnat

Nappivalinnat! Näin voin jo todeta lomalukemisista, kun lomaa on takana pari päivää ja ensimmäistä kirjaa ei malta laskea käsistään. Turhaan olin viimeksi huolissaan. Jennifer Eganin Aika suuri hämäys imaisi heti mukaansa. Päkä sen jo aiemmin tiesi blogissaan.  Eilen löysin kirjankaupan ale-laarista Sari Poijärven ja Kjell Westön Kasarin ja Tom Wolfen Minä olen Charlotte Simmonsin. Jo entuudestaan lomapinossa odottaa Anja Snellmanin Ivana B. Kyllä kelpaa.

Tuosta Kasarista olen aivan lapsellisen innostunut; ah, mitä nuoruusnostalgiaa. Kjell Westön tekstit ja  Sari Poijärven kuvia, ihmisiä, joita salaa silloin ihailin. Koko se hyörinä, jota oli Ylioppilaskameroiden ympärillä oli 1980-luvulla, josta sittemin syntyi mm. Image-lehti, palauttaa mieliin yhden aikakauden elämästäni. Ja kun Tom Wolfekin liittyy omiin 1980-luvun muistoihin, niin tästähän tulee varsinainen muistelukesä. Huh – vai ah?

Kesä on kesä on kesä

Oi tätä onnea! Alkukesän herkkä kauneus -  ja juhannus ja lomakin jo melkein täällä. Nämä ovat juuri niitä aikoja, jolloin en halua pois Suomesta. Aikoja, joita ulkomailla asuessa Suomesta aina kaipasi. (No, kaipasin kyllä joskus niitä pahimpia marraksen värejäkin.)  Valo, tuoksut, tuore vihreä ja kaupungin tyhjeneminen, juhlan odotus. En tiedä, miten te muut, siellä maailmalla asustavat selviätte.

Jo nyt kaupunki tuntui tyhjältä. Kävin töiden jälkeen kirjakaupassa, ja yleensä vilkas Akateeminen oli puolikuollut, vain matkakirjaosastolla riitti vilinää. Sinne minäkin suunnistin. Valmistelut käynnissä, mutta ihan vielä ei ole lähdön aika, onneksi. Muu lomalukeminen on jo hankittu hyvissä ajoin - oikein valittu kirjapino kun on oleellisen tärkeä loman onnistumisen kannalta. Nyt olen kuitenkin hieman epävarma, ovatko nämä oikeat kirjat juuri tälle lomalle. Anja Snellmanin Ivana B. ja Jennifer Eganin Aika suuri hämäys. Ja lisähöysteenä joitain aiemmin kesken jääneitä, joita tuskin nytkään haluan lukea loppuun. Osaako joku suositella vielä jotain hyvää?

Melkein jo loma

Tänä vuonna kesäloma tulee yllättäen – melkein liian pian. Ei siksi, ettenkö olisi lopen uupunut ja loman tarpeessa,  mutta jotenkin pääni elää yhä kevättä, vaikka loma alkaa jo viikon kuluttua. Mistäköhän se johtuu? Miksen pääse mukaan? Lämmintäkin on jo, ja luonnolta ei voisi paljon enempää pyytää, se täyttää silmät, nenän, korvat, kaiken – poikkeuksellisen vahvana. Satakieli laulaa ja tuomi tuoksuu aamulla kun lähden töihin. Ja kesä-Helsinki on taas niin kaunis. Ei paljon ihanampaa voisi olla. Ehkä se on se liika vauhti, ettei pää pysy mukana. Vähän samalla tavalla kuin joinain vuosina ei millään jaksaisi joulua, ja toisinaan sitä rakastaa.

Viikonloppu Berliinissä II

Miten lyhyestä viikonlopusta voikin tulla niin paljon kuvia? Ja vielä kaupungista, jossa olen käynyt lukemattomia kertoja. Ehkä sitä tulee katsottua tarkemmin ympärille, kun aikaa on vain vähän. Tai sitten pitäisi panostaa enemmän laatuun kuin määrään. En vain voi mitään, kun koko ajan näkee jotain, ja sormi napsahtaa ajatusta nopeammin.

Viikonloppu Berliinissä I

 

Lyhyt viikonloppu Berliinissä perinteisin menoin: kolmen euron kalasoppaa lauantaimarkkinoilla, laiskoja päiviä, hupsuttelua ja ihmeellisiä löytöjä Mauerparkin kirpparilla.  Taaskin törmäsin laatikolliseen vanhoja valokuvia – ne surettavat aina. Kenen elämä oli niissä kuvissa, kenen muistoja katselin? Miksi kuvat oli hylätty kirpparille, eivätkö sukulaiset halunneet vai eikö heitä ole? Päätyvätkö minunkin muistoni myyntipöydälle sitten joskus? Minulle vanhat kuvat ovat pyhiä, niissä on suvun tarina, jonka pitäisi jatkua.

Italia IV: Rooma

Rooma on ikuinen – ja niin tuntuu olevan tämä Italia-postausteni sarjakin:) Lupaan, että tämä on viimeinen.

Muistan, kun nuorena olin ensimmäistä kertaa Roomassa  ja yllätyin kaupungin kotoisuudesta. Siitä, että kaikesta mahtavuudesta huolimatta Rooma on jotenkin pieni – ihmisen kokoinen, niin talot kuin kadutkin. Se tuntui edelleen hyvältä. Samoin kuin kaupungin okran ja terrakotan väri. Arvaatkaa vaan, kuinka paljon kuvia minulla on ihanan värisistä talojen seinistä.

Tällä kertaa majailimme Trasteveressä, Tiberin toisella puolella, keskellä kapeita kujia ja ravintola-aluetta. Se oli hyvä valinta..

Italia III: Assisi

Ja vieläkin lisää Italiaa. Polveilevia kukkuloita, Apenniinien vuoristo, oliivi- ja viiniviljelmiä, pieniä kaupunkeja vuorten rinteillä, linnoja kukkuloiden laella - Umbria on kaunis.  Kuin Toscana ilman turisteja (kuten ensimmäisessä Italia-postauksessani taisin jo kertoa). No, Assisissa on kyllä niitä turistejakin. Fransiskus Assisilaisen kaupungin kaduilla vaeltaa matkailijoiden lisäksi uskonnollisia matkaajia, nunnia ja munkkeja. Ja kaunishan se kuuluisa basilika on – upean turkoosia kattoa oli vaikea olla kuvaamatta, mutta päätin olla uhmaamatta kieltoa.

Italia II: Perugia

Löysin Perugiassa heti suosikkini: Pasticceria Sandri on juuri sellainen vanhan maailman kahvila-konditoria-baari, joita rakastan. Nappasimme sielä nopeat espressot tai aperitiivit tiskillä ennen illallista. Kaikki onnistuu samassa paikassa.

Ja ne Sandrin suklaat! Turhaan ei kaupunki ole tunnettu suklaastaan; Peruginan Baci ei ole ainoa herkku. Valikoin yksitellen vitriinistä sormella osoitellen; tuota, tuota ja vielä tuotakin. Konvehdit kiedottiin kauniisti punaiseen silkkipaperiin, kääräistiin kiinni rusetiksi solmitulla narulla ja pakattiin sievään punaiseen pieneen pussiin. Kaikki tapahtui kiireettä ja vaivaa säästämättä, aivan kuin pakettiin olisi kääritty arvokastakin ostosta. Punatakkinen vanha tarjoilijaherra iski silmää ja tarjosi kaupanpäälliksi suklaaseen dipatun appelsiininsiivun. Rahastajana toiminut kaunis vanha rouva istui omassa pulpetissaan valvoen tilannetta. Italialaiset osaavat tämän, tietävät että vanha on kaunista vähän rapistuneenakin, kaikkea ei tarvitse koko ajan uudistaa, vaan arvo on perinteessä. Itse asiassa pienet elämisen ja kulumisen merkit tekevät kauniimmaksi kuin täydellisyys. Se kun opittaisiin Suomessakin, jossa jokaisen kahvilan ja ravintolan pitää uudistua jatkuvasti.

Italia I: Perugia

Ah, bella Italia! Niin kliseistä, mutta pakko sanoa noin.  Kaunista oli kaikki, ihmiset, tavarat, talot ja maisemat. Ja italialaiset! Yhtä aikaa niin ihania ja jotenkin raivostuttavia.

Tämä Italian matka tutustutti ihan uusiin maisemiin, Umbriaan. Umbria on kuin Toscana ilman turisteja sanoi matkakirja, ja pakko myöntää se todeksi. Matkakirja muistutti myös, että Perugiassa, matkakohteessamme ja Umbrian keskuksessa, tapettiin muutama vuosi sitten nuori englantilainen opiskelijatyttö – ja kirjoittaja oli huolissaan kaupungin maineesta tämän takia. Kiitos vaan muistuksesta, matkaopas, en tiedä olisinko halunnut muistaa. Yritin kuitenkin katsoa tämän ikivanhan yliopistokaupungin menoa uusin silmin: millaisia salaisuuksia kukkulalla kyyhöttävän kivisen kaupungin kauniisiin näkymiin kätkeytyisi. En päässyt paljon pintaa syvemmälle. Kaunis, vähän rapistunut kaunotar. Sellainen oli Perugia.

Bongailin Topolinoja, vanhoja pikku-Fiateja,  ja haaveilin kyydistä sellaisella. Opin, että Italiassa autostradoilla on oma kaistansa Audi-kuskeille. Ainakin siltä näytti. Opin myös, että italialaisissa paneelikeskusteluissa kukaan ei kuuntele toisiaan eikä ole niin väliä, onko mitään sanottavaa - se ei estä puhetulvaa. Ahdoin mahani täyteen Baci-suklaata, se kun on Perugiasta kotoisin. Tässä tärkeimmät.  Tai oikeasti pää on niin täynnä kaikkea, etten tiedä mistä aloittaa – niin kuin en noiden kuvienkaan kanssa. Tässä sekalaisia havaintoja. Seuraavissa postauksissa lisää Perugiasta, Assisista ja Roomasta.

Ikkunanpesu saa odottaa

Rakastan aurinkoa kotona, kun kevätillan matala aurinko pyyhkii paikkoja erityisen kauniisti, siilautuu kukkalaudan läpi ja muodostaa kauniita pitsejä seinille. Keltaista valoa, jossa on kesäillan tuntu. Näyttäähän se tietysti kaiken lian ja pölynkin, mutta en jaksa välittää – puunaamiseen sijaan räpsyttelen mieluumin kuvia ja katselen  valoa enkä likarantuja. Niiden vuoro tulee sitten joskus.

Olen jo kauan sitten hyväksynyt, että minun työajoillani ei pidetä kotia tiptop-kunnossa. En silti paheksu, jos joku muu niin tekee – edellyttäen että se tuottaa tekijälleen hyvää mieltä. Jokaisella on hupinsa:)  Minulle on saavutus, jos ikkunoiden kevätpesu on tehty ennen kesäloman loppumista.

Berliinin kevät

Terveisiä keväästä! Sellaisesta, jossa kirsikkapuut kukkivat, ruoho on vihreää, puut hiirenkorvilla ja katukahvilassakin tarkenee. Sellaista oli Berliinissä. Teki hyvää, niin kuin Berliini aina.

Olen käynyt Berliinissä tiuhaan tahtiin jo yhdeksättä vuotta, ja kaupungista on tullut rakas ja tuttu. On ollut jännittävää seurata sen muuttumista; kuinka turistit ovat tallanneet jatkuvasti uusia polkuja, löytäneet hiljaiset syrjäkadut ja salaiset paikat.  Vaikka kaupunki onkin arkipäiväistynyt minulle, niin silti olen saanut siitä vain parhaat puolet, kun olen ollut siellä vain vapaalla, en töissä. Siinä on iso ero. (Läheisten kautta olen toki päässyt vähän lähemmäksi Berliinin arkea, mutta en kokonaan.) Vieraat kaupungit maailmalla avautuvat aivan eri tavoin, kun on taistellut paikallisen verottajan, kaasuyhtiön, nettioperaattorin, kouluviraston, vakuutusyhtiön ja työelämän kirjoittamattomien sääntöjen kanssa. New Yorkin tunnen sillä tavoin – ja rakkaudessa on mukana aina pieni määrää tuskaa. Onko se sitten todellisempaa?

Punaiset kääpiöt

Tätä on vaikea oikeasti tajuta: maan kaltaisia planeettoja voi olla pelkästään Linnunradalla kymmeniä miljardeja. Siis kymmeniä miljardeja. Ja auringon läheisessä avaruudessa jopa sata. Näin ovat uutiset viime päivinä kertoneet. Aivan huimaa, kun ajattelee. Ihan samalla tavalla, kun yrittää ymmärtää avaruuden äärettömyyttä. Miten voi jatkua loputtomiin? Mitä tämä kaikki on? Miten naurettavalta siinä äärettömyydessä tuntuvat oman pienen maailmamme tärkeilyt. Näitä on jokainen varmaan miettinyt lapsena. Ja minä vieläkin.

Uutiset näistä uusista löydöksistä ovat hämmentäviä, mutta kiehtovia. Vai mitä sanotte punaisista kääpiöistä? Vaikea pitää naama vakavana. Niitäkin on miljardeja, valtaosa Linnunradan tähdistä. Ne ovat aurinkoon verrattuna himmeitä. Niitä kiertävät nämä maan kaltaset planeetat. Huimaa vai mitä. En ymmärrä paljoakaan näistä asioista, mutta silti ne kiehtovat. Ihan niin kuin ylikirkkaasti kevätillassa loistaneet Jupiter ja Venus, vierekkäin taivaalla. Niitä olen ihaillut maaliskuussa. Ja tuntenut itseni niin pieneksi muruksi tämän kaiken keskellä.

Tähän tunnelmaan sopii hyvin Katri Valan Pajupilli (1934), se ainoa runo, jonka osaan ulkoa – nuoruuden Tulenkantajat-kaudelta:

En ole lipunkantaja,
en kotkansydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.

Jonnekin kauas

Jatkuvasti voimistuva matkakuume on ottanut minut valtaansa. Näen joka puolella merkkejä ja vihjeitä mahdollisista matkoista. Tuonne olisi päästävä ja tuonne ja tuonne. Istuin brooklynilaissisarusten Helsinkiin avaamassa Brooklyn Cafessa, söin bageleita  ja New Yorkin kaipuu roihahti entistäkin polttavampiin liekkeihin. Oi, milloin pääsen sinne, katsomaan rakkaita kulmia ja vanhoja kotinurkkia. Ruokaostoksilla puolestaan Ranskan viikkojen erikoisherkut iskivät silmään joka hyllyltä ja ostoskoriin löysi tiensä myös pullo belgialaista vadelmaolutta. Kesän Belgian-Ranskan-retkellä voisi ehtiä Pariisiinkin asti, haaveilin mielessäni. Sarajevokin kiinnostaa, kuten koko Balkan.

Ja lienee selvää, että kirjakaupassakin ajaudun matkakirjojen osastolle. Mukaan on tullut jo aika pino niin uusien matkojen suunnittelua kuin vanhojen muisteluakin varten. Italiaa, Pariisia, Istanbulia ja Intiaa.

Ahmin muiden blogeista matkakuvia ja ulkomaanelämää. Olisi pian päästävä jonnekin kauas, tai edes jonnekin muualle. Olen varmaan ollut jo liian kauan aloillani, kun kuume näin nousee. Edellisestä Berliinin matkastakin jo pari kuukautta.

Uusia matkoja odotellessa tässä muutamia muistoja vuodentakaisilta matkoilta. Istanbulista ja Intiasta, olkaa hyvä.

ISTANBUL, TURKKI

INTIA (ARAMBOL, GOA JA DELHI)

Oranssi mekko – ja ne muut

Jos kehtaisin, käyttäisin samoja vaatteita joka päivä. Mitä nyt välillä yötä myöten huljauttaisin puhtaaksi. Minulla on kaapit täynnä vaatteita, mutta aina yksi suosikkivaate kerrallaan, jota haluaisin käyttää joka päivä, niin kauan kunnes se olisi loppuun kulunut tai olisin perin juurin kyllästynyt siihen.

Juuri nyt se vaate on jouluna Berliinistä ostamani oranssi villakangasmekko. Rakastan sitä. Sitä ennen se oli ruskea neulehame, sitä ennen harmaa ryppyinen puuvillamekko, villakangasshortsit, jne. Koska en ihan kehtaa, niin pyöritän muutaman vaatteen rengasta viikosta toiseen. Valtaosa vaatteista seisoo tyhjän panttina – kunnes löydän ne uudestaan. Minun kohdallani ohjeet siitä, että heitä pois kaikki mitä et ole käyttänyt vuoteen, olisivatkin järjettömiä. Kaivan kaapista löytöjä; takavuosien suosikit pääsevät taas uudestaan käyttöön vuosienkin jälkeen. Juuri nyt olen uudestaan ihastunut yli kymmenen vuotta sitten hankkimaani mokkapalahameeseen.

Lukuisten mustien kausien jälkeen olen taas oppinut käyttämään värejä. Musta oli liian helppo. Niin helppo, että se alkoi käydä tylsäksi.

Vihreää käsilaukkua etsin turhaan monta vuotta. Nyt niitä tulvii vastaan joka nurkalla. Omani löysin viime syksynä Berliinistä. Aika paljon vihreää näyttää olevan muutenkin kaapissani.

Nyt olen päättänyt pyhästi – jälleen kerran – olla ostamatta mitään uutta. Saa nähdä miten käy, varsinkin kun Cos on vihdoin avaamassa liikkeen Helsinkiin. Tähän asti olen katsastanut sen valikoiman jokaisella Berliinin reissulla.

Juhlia ja muistoja

Miten paljon muistaisimme ilman valokuvia? Olisiko lapsuus vain välähdyksenomaisia tunnelmia, tuoksuja ja värejä, jos kuvia ei olisi? Muistaisinko minä niitä hiekkalaatikkoleikkejä rusettiin pyntättynä naapurintyttöjen kanssa tai kuinka kolmipyörällä ajaminen hävetti isosiskon pyyhältäessä oikealla pyörällä. Tai nuoruuden uhmaa ja naurua? Tai oman lapsen hassuja pukuleikkejä?

Rakastan vanhoja valokuvia – elämän kuvanauhaa.

Meillä oli isot juhlat, täytettiin tärkeitä vuosia. Minä olin juhlakalu ja sain kuvakoosteen elämästäni. Niin kipeän kaunista – katsoa elämäänsä, noin ovat vuoskymmenet vierineet. Haikeus kaiken ilon keskellä. Enkä voinut olla miettimättä, miten muistamme nämä juhlat vuosikymmenten päästä, ja ketkä meistä ovat paikalla muistamassa; miltä tämä elämä näyttää silloin.

Elämä on keltaista ja kaunista

Mies toi matkoilta pullon Limoncinoa – suunniteltiin kevään Italian-matkaa ja haaveiltiin kesän Belgia-Ranska-automatkasta. Kotona on keltaista ja ulkona niin kevät, etteivät loputtomat nietoksetkaan enää tunnu pahalta. Kesähän on jo melkein kohta.

Viikonlopun lukupaketin uusi tuttavuus oli Diplo – suomenkielisten Le Monde Diplomatiquen ja Novaja Gazetan yhdistymisestä syntynyt uusi lehti. Paljon kiinnostavaa luettavaa, muun muassa netin valvonnasta ja vapaudesta ja Occupy Wall Street -liikkeestä, jota olen seurannut sen alkumetreiltä lähtien. Ollaanko nyt lopulta pisteessä, jossa kansalaisten sietokyky on ylitetty, jossa vallitsevan talousjärjestelmän on muututtava?

Kirjoen lisäksi rakastan lehtiä. Viikonloppu ei ole viikonloppu ilman niitä. Olen onnellinen sekakäyttäjä – vakavaa ja kepeää, tarvitsen molempia. Ja onneksi on päästy jo yli sen vaiheen, jossa kiinnostusta muotiin ja elämän kauniiseen turhuuteen joutui selittelemään. Ihan kuin se olisi jotenkin vähentänyt aivokapasiteettia.

Pienet huvit

Kello 11.50 lauantaina. Viikon paras hetki -  tiedän sen minuutintarkasti. Kömmin  ylös joogasalin lattialta. Sanon om ja shanti, rullaan maton. Olo on suloisen ihana, raukea ja rento. Viikonloppu on vasta alussa. Haukkaan sämpylää ja teetä Sisters Delissä tai nopean smoothien Stockalla. Pyöriskelen hetken Akateemisessa kirjakaupassa. Sunnuntaiahdistus on vielä kaukana.

Miksi lauantai on ihana, mutta sunnuntai  ei? Kun muutama aamun tunti sunnuntai-Hesarin kanssa on ohi, alkaa ahdistus. Järjellä sitä ei voi selittää - ainakaan kokonaan.  Toki sunnuntai-iltana pitää tehdä muutama tunti töitä, suunnitella tulevaa viikkoa, kiusata aivojaan. Ei se nyt niin pahaa ole – minähän pidän työstäni -  ja onhan sitä ennen koko päivä aikaa nauttia pienistä iloista. Siis miksi sunnuntai ahdistaa? Kertokaa te se, sillä luulen, etten ole yksin. Ja miten siitä pääsee eroon? Helpottaako vasta eläkkkeellä? Pelkään, että sittenkin ihminen luo tarvittavat ahdistuksen aiheet.

Maanantaina elämä on taas mallissaan.

Siperianjuna opettaa

Viime aikoina olen lukenut Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6 – pitkästä junamatkasta halki Venäjän tai oikeastaan Neuvostoliiton. Aika ei voisi olla oikeampi, kun Siperian kylmyys on vinkunut kotinurkissa ja tupruttanut maiseman umpeen. Talvi tekee Helsingistäkin jotenkin venäläisen, Esplanadin eurooppalaisuus häviää lumen alle. Jostain syystä se on viehättänyt minua nyt. (Ruotsalaisen ystäväni mukaan Helsingissä on aina jotain hyvin venäläistä,  slaavilaisen melankolista. Ja  jostain syystä myös minua on vuosien mittaan usein luultu venäläiseksi – niin Helsingissä kuin maailmallakin. Hassua.) Tykkään kun kirja sopii myös ulkoiseen sielunmaisemaan.

Ja pakko myöntää, olen haaveillut romaanin kaltaisesta pitkästä junamatkasta. Siinä en taida olla yksin, sillä blogistanissa olen huomannut monen muunkin haikailevan samanlaisen matkan perään. Minulle riittäisi tosin vähempikin kuin Siperian-juna Mongolian Ulan Batoriin. Vanha venäjänsininen rautahirmu Moskovaan olisi nyt haaveiden täyttymys. Nuorempana unelmoin matkasta Orient expressillä Istanbuliin (vähän niin kuin Tulenkantajien hengessä, Mika Waltarin tavoin). En koskaan päässyt  en edes interrailille.

Ei liene yllättävää, että huomisiltana sukellan tsehovilaisiin tunnelmiin – Klockriketeaternin Vanja-eno odottaa. Ah. Tämä on se kiistellyn ja palkitun Andriy Zholdakin ohjaus. Jännittävää.

Julma tammikuu on ohi – tällä kertaa helpommin kuin olisin arvannut, tai ehkä en vain ehtinyt sitä liialliselta työnteolta edes huomata (kotona ehtinyt käydä vain nukkumassa).  Hyvä niin. Vaikken talvea erityisemmin rakastakaan (kukapa kylmästä tykkäisi) niin Liksomin neuvostokuvaus on saanut minut suhtatumaan siihen eksoottisen jännittävänä aikana. Siitä huolimatta, ostin juuri lentoliput Italiaan ja tutkin hotelleja. Jotenkin kevät on taas lähempänä.

Tammikuu on kuukausista julmin

Tammikuu on kuukausista julmin – ei huhtikuu. Väittäköön T.S. Eliot mitä tahansa. Tammikuussa edessä on vain loputon arki, kylmää, pimeää. Ei työnny edes syreenit maasta. Kevääseen ja kesään on liian pitkä aika edes odotettavaksi. Mikään kuukausi ei tunnu yhtä ikävältä ja pitkältä kuin tammikuu. Juhlat on juhlittu, arki on otettava vastaan ilman pehmusteita. En osaa edes riemuita vuoden vaihtumisesta ja uudesta alusta, en tee uudenvuodenlupauksia, en aloita kuntokuureja enkä parempaa elämää. En koskaan ole niin tehnyt. Ei etteikö tarpeen olisi, mutta elämän uudet aluet eivät seuraa kalenteria.

Vielä menneellä viikolla kaupungilla oli onneksi juhlan tuntua, joulun merkkejä, venäläisten turistien hyörinää, jännittävää odotusta jostakin. Halusin nähdä vain kaikkea kaunista, selvästikin torjua arkea. Todellisuuspakoa, selvähän se. Kyllä tämä tästä – vähitellen.

Huhtikuusta haaveillessa muistin virkistykseksi muutama ensirivi T.S. Eliotin runosta The Waste Land / Autio maa:

April is the cruellest month, breeding

Lilacs out of the dead land, mixing

Memory and desire, stirring

Dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

Earth in forgetful snow, feeding

A little life with dried tubers.

No, vaikka tammikuu onkin julma, niin ehkä se on edes kaunis. Ainakin tänään oli. Kylmä ja kaunis.

Berliinin joulu

Tänä vuonna oli vuorossa Berliinin joulu. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä. Hehkuviiniä toreilla, pitkällä brunssilla jouluaattona, hedelmävatsaista kalkkunaa, kahviloissa joulupäivänä – maailma ei pysähtynyt kuten kotikulmilla. Ei perinnejoulua tänä vuonna - se sopi minulle hyvin. Joskus sitä kaipaa, joskus se ei sovi omaan päähän. Nyt tuntui, että voisin kokeilla melkein joulutonta jouluakin – sellaista kuin Violet Piilomaja-blogissaan kertoi.

Vain yhtä perinnettä jäin kaipaamaan: makaamista sohvalla kirjan kanssa. Ehdin hädin tuskin vain vilaista kirjoja (joitakin vasta lentokoneessa paluumatkalla) - hyviä herkkupaloja nekin (Rosa Liksomin Hytti nro 6, Satu Taskisen  Täydellinen paisti, Michael Cunninghamin Illan tullen), vaikka Baudelairen Pahan kukat jäivätkin saamatta.

Love and peace!

Rauhaa ja rakkautta, iloa ja ja hyvää oloa teillle kaikille!

Kuten John Lennon rakastamassani joululaulussa sanoo: Happy Christmas!

Krääsää vai aarteita?

En halua mitään krääsää joululahjaksi, niin sanovat kaikki. Mieluummin hienoja elämyksiä kuin roihnaa. Se on hieno toive. Tavaraa on kaikilla ihan liikaa. Niin minullakin. Silti minua on jäänyt vaivaamaan tuo jo lähes mantran tavoin toistettava krääsän kammo. Mikä on oikeasti krääsää? Itse olen antanut lahjaksi useammin tavaroita kuin elämyksiä, palveluksia tai vuohien kaltaisia aineettomia lahjoja. Kirjoja, kattiloita, villasukkia, pyjamia… Lähipiirissäni on ollut tapana antaa niin tarpeellisia tavaroita kuin pieniä elämän ilostuttajiakin. Ovatko lahjani sittenkin olleet vain krääsää?

Viikonloppuna löysin kirpputorilta täydellisen lahjan – itselleni. Kenellekään muulle en sitä uskalla antaa (ja itsekkäänä ihmisenä en edes halua). Monen mielestä juuri se olisi mitä pahinta krääsää. Minulle se oli täydellinen löytö. Aito vanha View Master -laite. Täydellinen vanhoine laatikkoineen kaikkineen ja lukuisine kiekkoineen, jotka esittelevät Italian nähtävyyksiä ja vähän muitakin Euroopan maita. Se oli pakko saada. Lapsena omistin samanlaisen, mutta tämä on selvästi vanhempi, aikuisten versio 50-luvulta, aitoa bakeliittia.

Kotona on jo vähän joulua. Sen verran kun kuvissa näkyy.  Se auttaa pääsemään tunnelmaan, kun ulkona lotisee vettä päivästä toiseen. Insipiraatiota kun on turha jäädä odottamaan, niin joulun kuin minkään muunkaan suhteen.

Suosikkeja

Vapisevia, pidätyskyvyttömiä vanhuksia, ikääntyviä ja kykynsä menettäviä näyttelijöitä, muistihäiriöiden kanssa kamppailevia runoilijoita. Nämä ovat olleet ajatuksissani viime aikoina, kun jostain syystä tämän syksyn kirjavalintani ovat käsitelleet kaikki tavalla tai toisella vanhenemisen tuskaa ja elämän päättymistä. Jatkumo alkoi jo loppukesällä Jonathan Franzenin Korjauksista ja on sittemmin jatkunut mm. Philip Rothin Nöyryytyksen kautta Aila Meriluodon uuteen ruonokokoelmaan.  Masentavaako? Ehkä hieman ahdistavaa välillä, mutta toisaalta vapauttavaa – Meriluodon sanoin 85-vuotiaana hän on täydesti läsnä, elossa ääriään myöten, vasta nyt tapahtuu  ja syntyy iänkaikkinen preesens. Lohdullista. Seuraavaksi voisin ehkä piristää itseäni Baudelairen Pahan kukilla, jos saan käsiini. Uusi Antti Nylenin suomennos houkuttaa. Hesarin mukaan tämän 1800-luvun rappiorunoilija oli oman aikansa Jim Morrisson

Musiikilta olen kaivannut sitäkin enemmän iloa ja energiaa. Tänä syksynä en ole kestänyt rauhallista tunnelmointia, kun oma pää pyörii kuin häkkyrä ja sielu pinkoo kuin pikamatkalla. Tämän vuoden löytöjä ja uusia suosikkejani ovat Elbow, 17 Hippies ja Maike Rosa Vogel

Ensimmäisestä kiitän Piilomajaa, jonka blogista bongasin Elbow’n joskus alkuvuonna ja siitä lähtien se on ollut suuri suosikkini. Ihanaa menoa. Kiitos!

Itse jaan vinkiksi nämä pari omaa löytöäni. 17 Hippies on Berliinin ns. kotikulmilta, Prenzlauer Bergistä kotoisin bändi. Liput Berliinin konserttiin oli jo hankittu, mutta työkiireet estävät harmillisesti menon. Alla bändiltä parikin hauskaa biisiä - toinen ranskaa, toinen saksaa. Erityyppistä menoa molemmat.

Sen verran pakko ottaa sanojani takaisin, että vähän rauhallisempikin meno on maistanut. Saksalainen folklaulaja Maike Rosa Vogel on hurmannut minut aitoudellaan.

Olkaa hyvät, ja kertokaa mitä pidätte!

Pää tyhjäksi Berliinissä

Vihdoinkin taas täällä. Minun on kai turha selitellä kiireitä – sellaista elämäni tuntuu olevan jatkuvasti. Aina saa pyydellä anteeksi, kun ei ole ehtinyt sitä ja tätä ja sekin on vielä tekemättä, vaikka kuinka haluaisi. Viime aikoina hullumylly on vain ollut tavallistakin pahempi. Olen vaihtamassa työpaikkaa, ja minulle – kutsumustyössä olevalle työhullulle – se tarkoittaa koko maailman laittamista uusiksi. (No joo, on elämässä muutakin – en nyt niin hullu ole – mutta pakko se on myöntää, että työ on keskeinen osa elämää, kun saan tehdä sitä mistä pidän ja mitä osaan.) Nyt yksi maailma loppuu ja uusi alkaa.  Uutta pakkaa jo päähän hullun lailla, vaikken en ole saanut vanhaakin vielä ulos.

Tätä hullunmyllyssä rimpuilua varten lähdin vähäksi aikaa Berliiniin. Tyhjentämään päätä.

Pitkiä kävelyretkiä marraskuun auringossa, plataaneiden rapisevia ja päähän putoilevia lehtiä. (Rakastan plataaneja ja niiden instant-ikuisuutta – nopeakasvuisina ne näyttävät siltä kuin olisivat olleet paikoillaan ainakin sata vuotta. Muistuttavat myös New Yorkin kotikadusta.)

Myöhäisiä brunsseja – vielä terassillakin. Kolmen euron kalasoppaa ja kolean aamun lämmittimiksi uudet kynsikkäätt lauantaimarkkinoilta. Apfelstrudelia ja minttuteetä. (Epäpyhät yhdistelmät ovat alaani.)

Suolakylpyjä. (En todellakaan ole kylpyläihminen, päin vastoin. Mutta joskus kannattaa näemmä irrottaa ennakkoluuloistaan. Lilluminen kylmissä ja kuumissa suolavesissä sisällä ja varsinkin ulkona ja kylpeminen suolasaunassa auttoi pään tyhjennyksessä.)

Tuollaista se oli – verkkaiset päivät kävelyretkineen Berliinissä ja paljon unta.

Kupillinen teetä

Tee on enemmän tapahtuma kuin kahvi. Niin luin  joskus jostain hyvin kauan sitten. Joku tuossa ajatuksessa ilmeisesti kiehtoo, kun se on jäänyt mieleeni.  Ehkä se on pelkkä myytti. Mielikuva tai toive päästä teen kautta osalliseksi  muiden kulttuurien seremonioista ja niihin liitetystä henkisyydestä. En tiedä.

Toisaalta tee on aika arkinenkin asia. Intiassa sitä siemailtiin katukojuista ohimennen ja arabimaissa juoksupojat kiidättivät kahviloista teetä kiikkerillä tarjottimillaan kiireisille kauppiaille. Ja Libyan kansannousussa kansalle tarjoiltiin Vapauden teetä ja Kairon Tahrir-aukiollakin juotiin teetä mielenosoitusten keskellä – niin luin tänään Hesarin oivallisesta tee-jutusta (“Maailman teehetki” 23.10.).  Sen mukaan maailma on hurahtanut teehen.

Minä olen sekakäyttäjä – kahvia joisin ehkä nykyistä enemmän, jos vatsa kestäisi.  Mutta oikeastaan mtä harvemmin kahvia juon, sitä vähemmän siitä pidän. Parasta kahvissa onkin vain sen tuoksu. Se teestä puuttuu, mutta muuten olen oppinut nauttimaan siitä. 

Juuri nyt tätä kirjoittaessani siemailen Cochin Masala Chai -teetä – mausteista intialaista.  Se löytyi tänään uudesta teekauppa Chayasta, jonne suuntasin näiden teeajatusten innoittamana. Viime talvena Intiassa olin pettynyt, kun en voinut maistaa joka  nurkalla tarjoiltua Chaita. Se kun oli siellä aina keitetty maitoon (ja olisi ollut naurettavaa edes kysyä laktoositonta maitoa). Vaihtoehdoksi tarjottiin pussiteetä! Nyt otan vahinkoa takaisin.

Matkoilta on jäänyt mieleen myös ihana  ruusutee, jota pääsin maistamaan Istanbulissa. Ja marokkolainen tee, joka syntyi lasiin tyrkätystä tuoreesta minttunipusta.  Herkullisia molemmat. Matkojen teemuistoihin kuuluu myös nykyinen suosikkiteemukini: Viipurista löytynyt venäläisen prameileva, kultakoristeinen ja kannellinen siivilällä varustettu teemuki. Näppärä ja jaksaa myös huvittaa minua. 

Berliinistä puolestaan raahaan aina mukanani purkeittain Kusmi-teetä – Anastasiaa, Prinssi Vladimiria, Vihreää Jasmiinia, Kashmir Chaita. Kallista se on sielläkin, mutta ei ihan niin hintavaa kuin Suomessa.

Koko kesän join jasmiiniteetä, mutta nyt tarvitaan jotain vahvempaa niin kuin chaita. Muuten ei selviä – niin sumuisen märkä oli päivä tänäänkin.

P.S. Jos tiedätte hyviä teekahviloita (hassu sana:) ) Helsingissä – vinkatkaa! Pussitee on aina ikävä yllätys.

Iloa, iloa

Tuuli hakkaa peltikattoa, sade piiskaa ikkunaa ja ukkonenkin jyrähtelee – sellainen pimeä myrskyilta juuri nyt. Mutta ei haittaa. Olen niiin iloinen -  melkein nauran ääneen ja hypähtelen kuin villivarsa. Tiedätte tunteen, kun on vaikea pysyä nahoissaan. Iloa, kun työ kantaa hedelmää ja hyviä asioita tapahtuu. Sellaista on juuri nyt.

Sitä paitsi tänä syksynä olen tykännyt sateesta muutenkin, melkein toivonut sitä. On nimittäin uudet hienot kumisaappaat. Siniset. Löysin ne kesällä Berliinistä - silloin vähän pohdin, että onko viisas ostos. Mutta nyt olen ihan tykästynyt niihin, opetellut käyttämään kumppareita vuosikymmenten tauon jälkeen. (Nuorena en muissa kulkenutkaan – Hai-saapas sulkupolvea!)

Ja tännekin ehdin pitkästä aikaa edes lyhykäisesti. Seuraavalla kerralla toivottavasti enemmän. Monta hyvää asiaa. Nyt nuuhkaisen vielä kerran krassin kukkia ja keitän jasmiiniteetä. Iloa teillekin!

Kiitävän lyhyt aika

Elämän rajallisuus on asia, jota olen tällä viikolla paljon miettinyt. Sitä miten kiitävän lyhyt elämä on. Se on kai pahinta vanhenemisessakin - ei ne vuodet sinänsä, vaan se miten nopeasti huomaa elämän menevän.  Ei, mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Ehkä tämä vain johtuu syksystä, ehkä viime päivien julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisista. (Toisen heistä  olen tuntenut henkilökohtaisesti.) Aina sellaiset uutiset pysäyttävät.

Ja se syksy. Vaikka tänään nautinkin syksyn upeista väreistä – melkein riemusta hihkuen kuin lapsi osoitellen toinen toistaan upeampia puita – niin jotenkin syksy tuntuu aina lohduttomalta. Punainen viiniköynnös seinällä, ensimmäinen kirpeä pakkasaamu – ne kouraisevat joka syksy vatsanpohjasta asti, kaikesta kauneudestaan huolimatta. Isoja asioita on tapahtunut joskus aiemmin elämässä  syksyllä, ja niistä on jäänyt vahva, melkein fyysinen, muistikuva. Ja ehkä se syksyn maisema on osa suomalaisuuttani; ulkomailla asuessa katselin joskus kuvia marraskuisesta maisemasta – siitä kaikkein rumimmasta – ja se kouraisi syvältä myös, aiheutti ikävän. Hullua, kun Suomessa asuessa sitä harmaata inhoaa. Vahvoja nämä maisemat ja luonnon liikkeet – ainakin minulle.

Hain viimeiset kukat kasvimaalta. Vihdoin näin myös Kaurismäen Le Havren. Sympaattinen tarina, tärkeä asia. Paljon myös hienoja kuvia. Mietin, että onko siinä jo vähän kurjuuden estetisointiakin. Hyvin kaurismäkeläistä. Pidin.

Nyt haaveilen vain ajasta, että ehtisin ottaa puikot ja langat esiin – ovat odottaneet jo keväästä asti. Sopiva mallikin on jo mielessä, suunnitelmissa on hame.

Liian kiire

Vaikeinta on oppia hengittämään. Niin ajattelin aikanaan, kun aloitin joogan. Hengittämään syvään ja rauhallisesti. Vieläkään en sitä aina ihan osaa – en ainakaan tosielämässä.  Opille olisi käyttöä. Siltä on tuntunut viime aikoina. Kasat kotona nurkissa kasvavat, matkalaukkukin odotti purkamistaan melkein viikon ja ehdin kotiin vain nukkumaan.  Joskus mietin onko tässä järkeä, mutta toisaalta teen juuri sitä mitä haluan.

Sillä aikaa, kun minä olen juossut tukka putkellä, on tullut syksy. Äkkiä huomaamatta.  Keräsin viimeiset tomaatit, vielä ihan vihreät, parvekkeelta sisään kypsymään. 

 Jossain välissä ehdin kuin ihmeen kaupalla teatteriin. Näyttämöllä nainen pystyi kirjoittamaan vain kapitalismista ja kuolemasta, kun sielu oli hukkunut. Sillä sielulla oli tulipunaiset korkokengät, huulet ja minihame. Ja nainen mietti, ollako objeti vai subjekti, mitä mieltä on itsenäisyydellä, jos ei saa olla rakastettu, ja mitä mieltä rakkaudella, jos menettää samalla itsensä. (Broken Heart Story, Q-teatteri) Oikeita kysymyksiä.

 Tällainen viikko. Nyt yritän vain toipua. Aamulla oli onneksi jooga ja sen jälkeen kannullinen suklaateetä hyvässä seurassa.  Nyt on kevyt mieli ja vieläkin jooganjälkeinen hyvä olo.

Köyhä, mutta seksikäs

Muutama päivä Berliinissä teki jälleen hyvää. Muistaa taas hengittää vähän syvempään – ei tämä niin kauhean vakavaa ole, tämä elämä.  Ihailen berliiniläisten tapaa olla ottamatta itseään, elämää tai kaupunkiaan turhan kurttuotsaisesti, ja löytää luovia ratkaisuja ongelmiin.

Hyvä esimerkki tästä ovat vesijohtoputket. Kyllä, vesijohtoputket.  Ne ovat ne pinkin väriset putket, jotka kiemurtelevat katujen päällä ja yllä ympäri kaupunkia. Ne kuvastavat minusta hyvin  Berliinin henkeä.  Putkien vetäminen maan  päälle  rakennustöiden ajaksi on ollut käytännöllinen –  ja samalla ennakkoluuloton –  ratkaisu (joka on saanut jäädä paikoilleen). Mutta missä muualla ne olisi keksitty maalata liiloiksi ja pinkeiksi? Ei ainakaan Suomessa. Täällä ne olisivat varmasti mahdollisimman  harmaat.

Entä missä muualla kuin Berliinissä voisi piraattipuolue saada lähes kymmenen prosentin kannatuksen vaatimalla netin vapauksien lisäksi kansalaispalkkaa, maksutonta julkista liikennettä ja parempaa kohtelua pakolaisille? Sen lisäksi, että vihreät saivat lähes 20 prosenttia äänistä viime viikonlopun vaaleissa. ”Arm, aber sexy” eli “köyhä, mutta seksikäs”. Se on pormestarin mukaan kaupungin slogan. Kaikella on tietysti kääntöpuolensa. Luovuutta on, mutta niin on työttömyyttäkin. Sen myötä myös aikaa ja kekseliäisyyttä saada vähästä paljon. Itse pääsen käynneilläni nauttimaan vain niistä hyvistä puolista niin kuin nytkin. Paljon ihania hetkiä Berliinissä.

Koti on koti

En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sisustaminen ja syksy kuuluvat yhteen. Syksyisin lehdet pursuavat sisustussivuja ja -liitteitä ja kaupungit sisustustapahtumia ja -messuja. Onko kyse syksyisin iskevästä pesärakennusvietistä, joka minulta puuttuu? Vai syksyisin oletetusta energianpurkauksesta, jonka oletetaan saavan varsinkin naiset laittamaan kodit uuteen kuosiin samaan hengästyttävään tahtiin kuin aloitetaan uusia harrastuksia?  Ei onnistu  minulta viimeksi mainittukaan. En pursu syksyisin energiaa, en aloita uusia harrastuksia – enemmänkin vaan hapuilen, yritän saada taas juonesta kiinni, hyväksyä, että kesä on ohi.

Ei minulla ole mitään kodin laittamista vastaan. Rakastan kauniita ja persoonallisia koteja. Katson mieluusti kuvia niistä.  Vierastan vain sanaa sisustaminen – minun korvissani se kuulostaa jotenkin lavastamiselta, sellaiselta, että laitetaan kerralla kaikki uusiksi, että päätetään, että tällainen on kodin tyyli ja sitten hankitaan se.

Itse uskon enemmän, että koti kasvaa kuin orgaaninen olio, vuosikymmenten mittaan. Sen kehitystä voi yrittää ohjailla ihan kuin lastakin, mutta jotenkin se valitsee oman tiensä. Siinä näkyvät ajan kerrokset, kaikki ne muistot ja oman maun muuttumisetkin – ne kaudet, kun hurahti moderniin ja sitten taas vanhaan, kompromissit perheen sisällä.  Ja jos kalusteet on hankkinut periaatteella ei-kertakäyttötavaraa, miten niitä voi pois heittää, vaikka kaupassa olisikin nyt paljon hienompia ja houkuttelevampia? (Ja kyllä siellä on, en kiellä sitä.) Kierrättäminen on vain omantunnon rauhoittamista, ellei sitten osta tilallekin käytettyä. Kierrätyskeskukset ja kaatopaikat pursuavat sohvia, joita ei kukaan ei halua.

Ei oma kotini ole välttämättä sellainen kuin haluaisin, mutta sellainen koti siitä on kasvanut – huomaamatta. Joskus tietysti toivoisin, että se olisi vaikka tuollainen kuin noiden alla olevien kuvien kodit. Niitä olen viime aikoina ihastellut. Neljä ylintä kuvaa Elle Interiöristä (September 2011) ja kolme alinta Glorian Kodista (heinäkuu 2011).

9/11 – kymmenen vuotta sitten

Tänään on se päivä.  Jo kymmenennen kerran on se päivä. Ja jotenkin kaikki tuntuu eiliseltä. Se kirkas kesäinen syysaamu New Yorkissa. En tiedä muistanko liikaa vai edes tarpeeksi, mutta unohtaa en voi enkä edes halua.  Asuin New Yorkissa, kun terrori-iskut tapahtuivat. Joka vuosi siitä lähtien syyskuun 11. päivä on nostanut palan kurkkuun. Nyt kymmenvuotismuistopäivän yhteydessä julkinen rummutus on ollut niin valtaisaa, että alan jo läkähtyä. Minä kun olen lukenut ja katsonut kaiken, imenyt sisääni kuin pakkomielteen riivaamana, vaikka olen kymmenen vuoden aikana kuullut kaiken jo liiankin moneen kertaan – ne eloonjäämistaistelut ja kauhutarinat.

Tasan kymmenen vuotta sitten New Yorkissa oli tiistai-aamu, taivas virheettömän sininen ja luvassa lämmin, suomalaisittain lähes helteinen päivä, 25 astetta. Olin herännyt tekemään töitä jo aamukuudelta, ja tehnyt jälkeenpäin katsottuna ratkaisevan päätöksen: olin päättänyt  jäädä konttorille hommiin ja jättää väliin sen mielenkiintoisen seminaarin, jonne olin saanut kutsun itse seminaarin pääpuhujalta. Se alkoi klo 8.30 World Trade Centerissä. Olin tullut käyneeksi WTC:ssä ja lähirakennuksissa edeltävinä päivinä useita kertoja  - viimeksi 9.9.2001. Outo sattuma, sillä WTC:hen ei eksy ohimennen. Turistien lisäksi finanssialueella sijaitsevassa WTC:ssa liikkui lähinnä alueella töissä olevia. Se kun ei ole varsinaista keskustaa.  Työasioissa minäkin siellä olin ollut. Muistan kuinka viimeiseksi jääneellä käynnillä harmittelin, ettei ollut kameraa mukana – katselin tornien lintuverkkoja ja näin kirkontornin jännästä kulmasta tornien välistä. Muistan ajatelleeni, että seuraavalla kerralla kuvaan ne. Seuraavalla kerralla ajattelin myös mennä katsomaan sitä nahkatakkia, joka jäi houkuttamaan  WTC:n kellarikerroksen ostoskeskuksessa.  Ihmismieli on erikoinen, tuollaiset pienet triviaalit asiat jäävät mieleen. Ja vähemmän triviaalitkin, kuten se, että silloin viimeiseksi jääneellä käynnillä melkein panikoin luultuani kadottaneeni tyttäreni, jonka olin jättänyt yksin shoppailemaan WTC:n alakertaan.

Takaisin tiistai-aamuun. Kello 8.46 kaikki muuttui. Seurasin tv-lähetystä toisella korvalla töitä tehdessä, kun tv-ankkuri sai korvanappiinsa epämääräiset ensi tiedot lentokoneen törmäämisestä WTC:hen ja kuvaan tuli savuava torni. Ensin luulin monen muun tavoin, että kyse oli vain pienkoneesta. Vähitellen tilanne alkoi pala palalta valjeta. Lopun tiedämme kaikki.

Mielessä on elävänä se kaupungin ylle pitkäksi aikaa vellomaan jäänyt outo haju, ne kadoksissa olleiden ihmisten etsintäkuvat ympäriä kaupunkia, kynttilämeret, säkkipillien tahdittamat hautajaiset, jotka jatkuivat ainakin vuoden, samoin kuin New Yorkin Timesin päivittäiset muistokirjoitukset kaikista tuhansista kuolleista vuorollaan, se ainakin vuoden kestänyt yleinen suruaika, ihmisten ahdistus ja pelot. Asiaa ei päässyt pakoon yhtenäkään päivänä. Ja juuri, kun luuli surun alkavan helpottaa, tulivat  uudet terroriuhat - suljetut sillat ja tunnelit, poliisit tarkastamassa metrovaunuja, pernaruttokirjeet, kaasunaamareiden, antibioottien, muovien ja ilmastoteippien hamstraukset.

Amerikkalaiset ovat onneksi optimisteja eivätkä ole jääneet makaamaan suruun, vaikka ensimmäisinä vuosina iskujen jälkeen mielenterveysongelmat lisääntyivät New Yorkissa. Enkä ihmettele. Nyt syyskuun 11. päivä on julistettu yleisen hyväntekemisen päiväksi. Sen uhallakin, että se kuulostaa amerikkalaisen naiivilta, se on minusta hienoa. Että yritetään löytää uudestaan se heti 9/11:n jälkeen virinnyt yhteisöllisyys, eikä jäädä vain kasvattamaan vihaa.

Tässä on minun tarinani. Kun tapana on aina muistella missä olit ja miten kuulit… niin kertokaa tekin omia muistojanne, mitä ajattelitte ja tunsitte. Kuulen mieluusti.

Yllä olevat kuvat ovat muutamilta päiviltä terrori-iskun jälkeen (pahoittelen huonoa laatua – filmikuvia) ja alla olevat noin 1-7 vuotta sen jälkeen.

Kevytkenkäistä

Joskus näkee paremmin kuin toiste. Viikonloppuna silmiin osui paljon kaikkea kivaa. Kaupunki suorastaan pursui monenmoista uutta ja jännittävää ihan vain lyhyen kierroksenikin varrella. Oliko se syksyn energia yhdistettynä kesäsäähän vai mikä, mutta jotenkin Helsinki tuntui taas erityisen hyvältä. Näin jännittäviä pinkkejä tuoleja, uusia kiintoisia kirjoja (maltoin vielä mieleni kun edellisetkin ovat kesken), täpötäysiä katukahviloita, Esplanadin täynnä kaukaisia risteilyturisteja (mikä ihana kesälomafilis itsellekin!), kravateista tehtyjä hameita (olisin halunnut, mutta hinta liian suolainen – olisinpa näppärä ja osaisin tehdä itse) – ja vihreät nyörisaappaat (pakko tunnustaa, niihin lankesin). 

Kasvimaallakin kaikki kukoisti. Luonto on järjestänyt hienosti, että juuri ennen loppua kaikki on kauneimmillaan – ainakin minun kasvimaallani. Kukatkin vasta nyt. Mansikkakin kukki. Pätisipä tämä ihmisiinkin.

Berlin ist in

Berlin ist in – niin lukee Stockmannin seinällä. En löytänyt tavaratalosta omaa Berliiniäni – vain saksalaista olutta – mutta niitähän on niin monenlaisia, jokaisella omansa. En ole varma, mitä mieltä olen näistä tavaratalon teemaviikoista – joskus ei tiedä itkeä vai nauraa ja joskus on vaan ihan kiva hakea esimerkiksi New York -viikoilta brownies-jauhopaketti nostalgian vuoksi ja muistella vuosien takaisia perjantai-iltoja tai haistella italialaisia kahveja ja leikkiä Pariisia.

Koska seuraavaan Berliinin matkaan on vielä pari viikkoa ja edellisestä jo kuukausi, niin turvauduin kuviin: kotielämää Berliinissä ja kotikorttelissa – ei tällä kertaa sen kauempaa. Sekin riittää minulle, sen verran erilaista kuin elämäni Helsingissä. Berliinin aamumme alkavat vastapäisessä leipomossa – croissanteja, tuoreita sämpylöitä ja kahvia, viikonloppuisin brunssille, lauantai-aamuisin markkinoille, iltaisin lasilliselle tai syömään. Kaikki löytyy kotikorttelista. Kahviloita ja ravintoloita on enemmän kuin jaksan laskea ja syöminen ja juominen niin paljon Helsinkiä halvempaa. Latte ja croissant irtoaa leipomon itsepalvelutiskiltä kahdella ja puolella eurolla. Helsingissä maksoin tänään kolminkertaisen hinnan. Ravintolassa puolestaan syö kympilläkin vielä illalla. Suomessa piikkupuodit eivät tahdo pysyä hengissä muualla kuin aivan ydinkeskustassa. Sillä vaikka kaikki niitä haluavatkin, niin kukaan ei niissä käy.  Mutta tässä pala minun Berliiniäni, olkaa hyvä!