9/11 – kymmenen vuotta sitten

11 syys

Tänään on se päivä.  Jo kymmenennen kerran on se päivä. Ja jotenkin kaikki tuntuu eiliseltä. Se kirkas kesäinen syysaamu New Yorkissa. En tiedä muistanko liikaa vai edes tarpeeksi, mutta unohtaa en voi enkä edes halua.  Asuin New Yorkissa, kun terrori-iskut tapahtuivat. Joka vuosi siitä lähtien syyskuun 11. päivä on nostanut palan kurkkuun. Nyt kymmenvuotismuistopäivän yhteydessä julkinen rummutus on ollut niin valtaisaa, että alan jo läkähtyä. Minä kun olen lukenut ja katsonut kaiken, imenyt sisääni kuin pakkomielteen riivaamana, vaikka olen kymmenen vuoden aikana kuullut kaiken jo liiankin moneen kertaan – ne eloonjäämistaistelut ja kauhutarinat.

Tasan kymmenen vuotta sitten New Yorkissa oli tiistai-aamu, taivas virheettömän sininen ja luvassa lämmin, suomalaisittain lähes helteinen päivä, 25 astetta. Olin herännyt tekemään töitä jo aamukuudelta, ja tehnyt jälkeenpäin katsottuna ratkaisevan päätöksen: olin päättänyt  jäädä konttorille hommiin ja jättää väliin sen mielenkiintoisen seminaarin, jonne olin saanut kutsun itse seminaarin pääpuhujalta. Se alkoi klo 8.30 World Trade Centerissä. Olin tullut käyneeksi WTC:ssä ja lähirakennuksissa edeltävinä päivinä useita kertoja  – viimeksi 9.9.2001. Outo sattuma, sillä WTC:hen ei eksy ohimennen. Turistien lisäksi finanssialueella sijaitsevassa WTC:ssa liikkui lähinnä alueella töissä olevia. Se kun ei ole varsinaista keskustaa.  Työasioissa minäkin siellä olin ollut. Muistan kuinka viimeiseksi jääneellä käynnillä harmittelin, ettei ollut kameraa mukana – katselin tornien lintuverkkoja ja näin kirkontornin jännästä kulmasta tornien välistä. Muistan ajatelleeni, että seuraavalla kerralla kuvaan ne. Seuraavalla kerralla ajattelin myös mennä katsomaan sitä nahkatakkia, joka jäi houkuttamaan  WTC:n kellarikerroksen ostoskeskuksessa.  Ihmismieli on erikoinen, tuollaiset pienet triviaalit asiat jäävät mieleen. Ja vähemmän triviaalitkin, kuten se, että silloin viimeiseksi jääneellä käynnillä melkein panikoin luultuani kadottaneeni tyttäreni, jonka olin jättänyt yksin shoppailemaan WTC:n alakertaan.

Takaisin tiistai-aamuun. Kello 8.46 kaikki muuttui. Seurasin tv-lähetystä toisella korvalla töitä tehdessä, kun tv-ankkuri sai korvanappiinsa epämääräiset ensi tiedot lentokoneen törmäämisestä WTC:hen ja kuvaan tuli savuava torni. Ensin luulin monen muun tavoin, että kyse oli vain pienkoneesta. Vähitellen tilanne alkoi pala palalta valjeta. Lopun tiedämme kaikki.

Mielessä on elävänä se kaupungin ylle pitkäksi aikaa vellomaan jäänyt outo haju, ne kadoksissa olleiden ihmisten etsintäkuvat ympäriä kaupunkia, kynttilämeret, säkkipillien tahdittamat hautajaiset, jotka jatkuivat ainakin vuoden, samoin kuin New Yorkin Timesin päivittäiset muistokirjoitukset kaikista tuhansista kuolleista vuorollaan, se ainakin vuoden kestänyt yleinen suruaika, ihmisten ahdistus ja pelot. Asiaa ei päässyt pakoon yhtenäkään päivänä. Ja juuri, kun luuli surun alkavan helpottaa, tulivat  uudet terroriuhat – suljetut sillat ja tunnelit, poliisit tarkastamassa metrovaunuja, pernaruttokirjeet, kaasunaamareiden, antibioottien, muovien ja ilmastoteippien hamstraukset.

Amerikkalaiset ovat onneksi optimisteja eivätkä ole jääneet makaamaan suruun, vaikka ensimmäisinä vuosina iskujen jälkeen mielenterveysongelmat lisääntyivät New Yorkissa. Enkä ihmettele. Nyt syyskuun 11. päivä on julistettu yleisen hyväntekemisen päiväksi. Sen uhallakin, että se kuulostaa amerikkalaisen naiivilta, se on minusta hienoa. Että yritetään löytää uudestaan se heti 9/11:n jälkeen virinnyt yhteisöllisyys, eikä jäädä vain kasvattamaan vihaa.

Tässä on minun tarinani. Kun tapana on aina muistella missä olit ja miten kuulit… niin kertokaa tekin omia muistojanne, mitä ajattelitte ja tunsitte. Kuulen mieluusti.

Yllä olevat kuvat ovat muutamilta päiviltä terrori-iskun jälkeen (pahoittelen huonoa laatua – filmikuvia) ja alla olevat noin 1-7 vuotta sen jälkeen.

Mainokset

5 vastausta to “9/11 – kymmenen vuotta sitten”

  1. Violet 13.9.2011 klo 12.29 #

    Luin kokemuksestasi mielenkiinnolla. En osaa oikein muuta sanoa kuin että sinulla on tuossa asia jota et varmasti ikinä unohda.

    Minä asuin Pariisissa, olin 2,5 -vuotiaan äiti ja odotin toista poikaamme syntyväksi lokakuun loppupuolella. Istuin olohuoneessa, leikin pojan kanssa, tv oli auki ja sieltä tuli lastenohjelmia – kunnes tuli ohjelmanmuutos.

    Muistan että mietin miten paljon lapseni tajuaa, mihin toisiin juttuihin narraisin hänet jotta voisin yksin katsoa tv:stä mitä on tapahtunut.

    Nämä olivat ne aivan ensimmäiset muistot.

    Sitten raskauden loppuun asti sitä että kaikkialla oli aseistettuja vartijoita, roskapöntöt vaihdettiin läpinäkyviin pusseihin, kaikki tarkastettiin asemilla lastenrattaita myöten.

    Toinen poikamme syntyi 30.10 ja meille tuli muuta ajateltavaa.

    • Karusellissa 13.9.2011 klo 22.11 #

      Pienten lasten kanssa niiden uutisten seuraaminen on varmaan ollut vaikeaa – miten estää lapsia näkemästä kuvia, joita työntyi sielläkin varmasti jatkuvasti joka puolelta. Ja miten selittää jotain niin kauheaa, jos kysyisivät? Ai että tahallaan lentokone törmäsi taloon? Miten lapsi elää sellaisen tiedon kanssa? Oma tyttäreni oli silloin onneksi jo teini. Voin myös hyvin uskoa, että Pariisissa varsinkin oli vahvat turvatoimet mahdollisten iskujen varalta. Sellainen on rassaavaa, kun ei tiedä, miten paljon pitää oikeasti pelätä. Mutta hyvä, että saitte ajatukset muualle, että tapahtui niin ihana asia kuin lapsen syntymä. New Yorkissa niitä ajatuksia ei vaan päässyt pakoon, joten olet ihan oikeassa, että muistijälki kaikesta tästä on niin syvä, etteivät ne ajat ikinä unohdu.

  2. Lumo 14.9.2011 klo 12.29 #

    Olin Milanossa messuilla, kun äitini soitti koneen osuneen WTC:hen. Luulin kyseessä olevan Helsingin WTC-rakennus ja pienkone. ”Palaveri kesken, en ehdi nyt puhua”. Palaverin päätyttyä lähdin kaupungille. Ihmettelin ihmisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneina näyteikkunoiden eteen.

    Kun huomasin muutavan itkevän, menin itsekin katsomaan ja näin CNN:lä koneen osuvan torniin. Suora vai nauhoitettu lähetys, sillä ei ole väliä.

    Pimeässä hotellihuoneessa katsoin yhä uudestan ja uudestaan kuinka koneet osuivat torneihin ja muistan niin monen tavoin miettineeni samalla ”Onpa huikaisevan värinen taivas”, itsesuojeluvaistoa kai, koska näkemänsä ei voinut ymmärtää. Vieläkin koneiden osuminen ja tornien romahtaminen näyttää lähinnä uskomattomalta elokuvalta, vaikka tietää totuuden.

    New Yorkissa olin ensi kertaa iskujen jälkeen tammikuussa 2003, aiemmin olin ollu tsiellä monta kertaa. Kaupunki tuntui saaneen energiaansa jo takaisin, mutta WTC:n alueella edelleen lepattavat katoamisilmoitukset saivat kyyneliin. Ilmoitusten kuvat olivat yleensä onnellisista hetkistä; häistä, juhlista, valmistujaisista… niin monta silmänräpäyksessä kadonnutta elämää. Olen palannut New Yorkiin lukemattomia kertoja ja ilonnut, kuinka voima ja energia on palannut kaupunkiin, vaikka noita kohtalokkaista hetkiä ei voikaan koskaan unohtaa.

  3. nycfashionista 14.9.2011 klo 18.14 #

    9/11 ei minulta ole koskaan kovin kaukana mielesta. Koin tapahtuman niin voimakkaasti ja se muutti varmasti elamani suunnan. Olin silloin toissa alakaupungissa, yksi niista jotka juoksivat tuhkassa ja polyssa katuja pitkin karkuun tornien romahdusta. En osallistunut mihinkaan 10-vuotis muistotilaisuuteen, enka katsonut TV:ta. Rintaa puristaa ihan tarpeeksi muutenkin kun ajattelen asiaa. Olen taas toissa ihan ground zeron vieressa ja odotan kovasti etta uudet rakennukset valmistuisivat pian. En ole viela kaynyt muisto-puistossa, joka aukeni maanantaina, mutta aion menna sinne pian, kunhan toiltani ehdin.

  4. Karusellissa 14.9.2011 klo 21.24 #

    Lumo, samaa mieltä siitä, että vaikka on nähnyt ne kuvat sata kertaa ja vaikka kuinka tietää, että ne ovat totta, niin jotenkin ne näyttävät elokuvalta. Kai siksi, että ne menevät niin yli ymmärryksen – sellaistahan ei voi oikeasti tapahtua, eihän. Se on hyvä, että energia on palannut New Yorkiin – amerikkalaiset ovat onneksi ikuisia optimisteja. Se autttaa jaksamaan.
    Nycfashionsta, ymmärrän hyvin, että jätit muistojuhlat väliin. Minä en enää edes asu siellä, mutta silti teki kipeää, kun katsoin muistojuhlan loputonta nimien luentaa televisiosta. Näin myös edeltävällä viikolla ehkä liian monta dokumenttia ja juttua aiheesta – kaikki palasi liian elävänä mieleen. Itsellenikin se ja sen jälkeinen aika New Yorkissa oli voimakas kokemus. Hienoa kuitenkin, että olet palannut töihin alakaupunkiin – kaikkihan eivät ole siihen enää pystyneet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: