Kiitävän lyhyt aika

9 Lok

Elämän rajallisuus on asia, jota olen tällä viikolla paljon miettinyt. Sitä miten kiitävän lyhyt elämä on. Se on kai pahinta vanhenemisessakin – ei ne vuodet sinänsä, vaan se miten nopeasti huomaa elämän menevän.  Ei, mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Ehkä tämä vain johtuu syksystä, ehkä viime päivien julkisuudenhenkilöiden kuolinuutisista. (Toisen heistä  olen tuntenut henkilökohtaisesti.) Aina sellaiset uutiset pysäyttävät.

Ja se syksy. Vaikka tänään nautinkin syksyn upeista väreistä – melkein riemusta hihkuen kuin lapsi osoitellen toinen toistaan upeampia puita – niin jotenkin syksy tuntuu aina lohduttomalta. Punainen viiniköynnös seinällä, ensimmäinen kirpeä pakkasaamu – ne kouraisevat joka syksy vatsanpohjasta asti, kaikesta kauneudestaan huolimatta. Isoja asioita on tapahtunut joskus aiemmin elämässä  syksyllä, ja niistä on jäänyt vahva, melkein fyysinen, muistikuva. Ja ehkä se syksyn maisema on osa suomalaisuuttani; ulkomailla asuessa katselin joskus kuvia marraskuisesta maisemasta – siitä kaikkein rumimmasta – ja se kouraisi syvältä myös, aiheutti ikävän. Hullua, kun Suomessa asuessa sitä harmaata inhoaa. Vahvoja nämä maisemat ja luonnon liikkeet – ainakin minulle.

Hain viimeiset kukat kasvimaalta. Vihdoin näin myös Kaurismäen Le Havren. Sympaattinen tarina, tärkeä asia. Paljon myös hienoja kuvia. Mietin, että onko siinä jo vähän kurjuuden estetisointiakin. Hyvin kaurismäkeläistä. Pidin.

Nyt haaveilen vain ajasta, että ehtisin ottaa puikot ja langat esiin – ovat odottaneet jo keväästä asti. Sopiva mallikin on jo mielessä, suunnitelmissa on hame.

Mainokset

Yksi vastaus to “Kiitävän lyhyt aika”

  1. Violet 11.10.2011 klo 20.09 #

    Minulla tulee syksyisin, sanoisin että ETENKIN syksyisin paljon lapsuusmuistoja. Sellaisia syksyoloja. Tuli uusi sanakin tuossa.
    Niihin liittyy hämärää ja valoja, kuivien lehtien tuoksua ja kirpeää koleutta. Aurinkoisia päiviä ja ensimmäistä ratinaa kengän alla.

    Le Havrea en ole vielä nähnyt. Mitä tulee Kaurismäen elokuviin ylipäätään niin minusta niissä on nimenomaan aina jonkun verran kurjuuden estetisointia – ei sinänsä ehkä kuitenkaan ihannointia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: