Kisu & pink art

13 Tam

Katja Tukiaisen Kisu, Stockmannin Argos-hallin näyttelyssä tammikuussa 2013

Katja Tukaisen työ Kisu Stockmannin Argos-hallin näyttelyssä

Kaksimetrinen, pinkkitukkainen tyttö, jonka tiukassa t-paidassa lukee ”Free Pussy Riot”. Sellainen tulee vastaan tavaratalo Stockmannilla Helsingissä. Kokemus on hätkädyttävä, mutta ihanasti hätkädyttävä. Ei ihme, että tavaratalon johdossa jouduttiin vähän nieleskelemään, kun tämä Kisu-niminen typykkä ilmestyi Argos-halliin pystytettyyn taidenäyttelyyn. Taiteilija Katja Tukiaiselta näyttelyä varten tilattu Kisu-niminen työ pääsi yllättämään tilaajat paidanrintamuksessa olevan tekstin vuoksi, varsinkin kun samaan aikaan menossa oli venäläisturistien kuumin ostossesonki. Onko tavaratalolla varaa poliittiseen kannanottoon? Helsingin Sanomien tietojen mukaan työ oli peitettynä ensimmäisen päivän ajan, mutta neuvottelujen jälkee tavaratalon johto myöntyi ja salli työn esillä olon. Onneksi, sanon minä. Stockmannilla ehkä tajuttiin ihan kaupallisestikin, että paljon suurempi imagovahinko syntyisi Tukiaisen työn dumppaamisesta. Voisivathan siitä jopa kuluttajat pillastua, pahimmassa tapauksessa jopa ryhtyä boikottiin. Ja hei, onhan niillä ihmisoikeuksilla ja sananvapaudellakin kai jotain merkitystä.

Kisu-patsaan lisäksi näytteillä on Katja Tukaisen muutamia muita töitä – omassa pinkissä nurkassaan, kun muut taitelijat ovat saaneet tyytyä perinteisiin sermeihin! Työt ovat printtivedoksia Tukiaisen maalauksista. (En oikein tiedä, miksi näitä kutsutaan, kun eivät ole grafiikanlehtiä vaan vedoksia maalauksista. Niitä harvemmin näkee. Olkoot siis vedoksia.) Niistä pidin oikeastaan vain tuosta kuvassa näkyvästä Marsinpaani-Marxista. Vaikka Tukiainen onkin suosikkitaiteilijani, niin en enää jaksa (tai en oikeastaan ole koskaan oikein kauheasti jaksanut) innostua hänen ns. Lolita-maalauksistaan, kuten niitä kutsun. Ymmärrän toki viestin, ja sitä arvostan, mutta sen enempää ne eivät oikein vetoa minuun.

Taiteilijalla pitää olla tyylinsä, totta kai. Mutta toisaalta maneeritkin ovat vaarallisia. Lolitat on nyt jo nähty. Vähän niin kuin bambitkin. Tukiaisen aikanaan ensimmäisten joukossa maalauksiinsa tuomista bambeistakin on tullut mainstreamia. Niitä vilisee jo monen muunkin töissä.

Olen miettinyt, että onko Tukiaisen kohdalla kyse siitä, että hän on huomannut näiden lolitojen ja bambien myyvän (ja mikäs siinä, että taitelija haluaa töidensä myyvän. Hänellä on siihen täysi oikeus – myytit nälkää näkevistä neroista, jotka löydetään vasta kuolemansa jälkeen, joutavat romukomppaan.). Vai siitä, että hänellä oikeasti on edelleen tarve kertoa jotain meille niiden kautta.

Itse pidin enemmän Tukiaisen vanhemmista töistä, ne olivat jotenkin rosoisempia ja väreiltään rikkaampia. Toki niissäkin oli selkeä oma tyylinsä – ja kyllä se pinkkikin alkoi olla mukana jo silloin. No, minä saatan olla puolueellinen, kun omilla seinillä on Tukiaisen vanhempaa tuotantoa eli tuossa alla olevissa kuvissa näkyvät Bambi was a boy, Kaksi ja puoli toppapukuista (sille taas uusi paikka haussa kotona – painava vanerilevy tekee ripustamisen vähän vaikeaksi) ja Mandala I.

Tänä aamuna huomasin jännittävän yhtäläisyyden Tukiaisen toppapukuisten ja Leena Luostarisen välillä. Aamun Helsingin Sanomien hienossa Leena Luostarisen Taidehallin näyttelyä esittelevässä jutussa oli nimittäin kuva hänen Luolapalatsi II -nimisestä työstään, joka aiheutti kumman dejavu-tunteen. Sama vaaleanpunainen, sama sininen läikkä. Oli pakko rynnätä lehti kourassa toppapukuisten luokse. Kyllä, kyllä ne muistuttavat toisiaan – minun mielessäni ainakin.

Tuo Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttely Helsingin Taidehallissa puolestaan on pakko mennä katsomaan. Olen aina rakastanut häenen töitään, sitä siveltimen jälkeä, paksua maalikerrosta. Ja Luostarinen itse on sellainen syntymähumalassa oleva ihminen (tällä tarkoitan pelkkää hyvää) – yksi niistä 80-luvun suurin suomalaisnimistä (Marika Mäkelä, Jukka Mäkelä ja Marjatta Tapiola olivat niitä muita). Erittäin 80-lukua kaikki. Silti hätkähdin, kun toimittaja Veikko Halmetoja kirjoitti jutussaan, että 80- ja 90-lukujen taiteen näyttävän tällä hetkellä vanhanaikaiselta. Ei kuitenkaan vielä tarpeeksi vanhanaikaiselta, jotta se voitaisiin ottaa osana taidehistoriaa ilman vertailua nykyaikaan. Näinkö on? Tätä en ollut tajunnut. Onneksi kriitikon mukaan tämän kultakauden aika koittaa kohta. Jo on aikakin. Muodissa syklit ovat paljon taidetta nopeampia.

Katja Tukiaisen maalaus Bambi was a boy

Katja Tukaisen maalaus Kaksi ja puoli toppapukuista

Katja Tukiaisen maalaus Mandala I

Leena Luostarisen työ Luolapalatsi II , Helsingin Sanomat 130113

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: