Arkisto | Uncategorized RSS feed for this section

Tässä mennään

19 Tam

Pakkasaamu -22 C - Frosty saturday morning -22 Celsius

Lumen taju. Pakkaspäivä. -22 Celsius in Helsinki.

Jari Järnström, Meditaatio.

Uonhtuneet.

Kotialttari - New Yorkin ja Lissaboninn muistoja.Memories from New York home and Lissabon.

Kaukokaipuu

Uonhtuneet, joulun rippeet. Forgotten from Christmas.

Kotoilua - ja kylmää sisälläkin.. Cold - both inside and outside the house.

Juuri nyt elämä on sarja satunnaisia huomoioita sieltä täältä, arkea ja pilkahduksia. Tänään ajattelin muun muassa, että…

…mieluummin 22 astetta pakkasta kuin vesisadetta ja nollakeli. Maailma oli kaunis, kun aamulla kiiruhdin joogatunnille: juuri noussut aurinko, kirkas taivas, narskuva lumi ja huuruava hengitys kylmässä ratikassa. Tervetuloa tammikuun aurinkoiset pakkaspäivät, pahin pimeys on voitettu. Niin paljon kuin kesää rakastankin, tarvitsen kaikki neljä vuodenaikaa.

…miksi jaksan joka vuosi ärsyyntyä alkuvuoden tungoksesta jooga- ja kuntosaleilla, kun uudenvuodenlupaajat täyttävät paikat, eikä resursseja mitoiteta sen mukaan. Miksen voi olla vain iloinen, että ihmiset jaksavat edes yrittää? Mitäs siitä, että useimpien into loppuu viimeistään maaliskuuhun mennessä. Sitten on taas tilaa.

…tabloid-Hesariinkin tottuu, että tabloid tekee paperistakin näppärän käyttöliittymän. Siitä huolimatta lehden sielu ei ole enää entinen, mutta ehkä tämä uusi voi olla parempi – siitä huolimatta, että kuvankäyttö kärsi uudistuksessa, että visuaalisesti lehti muuttui tylsemmäksi. Mutta ehkä se siitä, tie on vasta alussa.

…onko sarjakuva vastaus median murrokseen? Heh. Alennusmyynnistä löytyi mukaan Diplon (=Le Monde Diplomatique) sarjakuvalehti eli poliittista sarjakuvaa. Pääkirjoituksen mukaan ”lehden lukijoilla on jo muutamia vuosia ollut vaikeuksia lukea lehtensä kannesta kanteen. —- Sen lukemiseen pitäisi varata enemmän aikaa. —- Sitä paitsi kaikki ratkaisemattomat selkkaukset ja röyhkeä äärikapitalismi alkavat todella masentaa. — Niinpä sarjakuva vaikutti meistä ilmeisimmältä ratkaisulta”. Niinpä. Nerokasta. Jutut Etelä-Korean pitkästä talvesta ja avustussaattueen matkasta Gazaan lukeekin sarjakuvana ihan huomaamatta. Hauska idea.

…en saisi kantaa kotiin enää yhtään uutta lehteä enkä kirjaa. Ne eivät mahdu minnekään, enkä edes ehdi lukea niitä. Pinot vain kasvavat.

…banaaninlehtipuut näyttävät selviävän tästä talvesta viiniköynnöstä huomattavasti paremmin. Viimeksimainittu ehti lähes kuolla marras-joulukuun pimeydessä, kun taas aiemmin pimeydelle nirsot banaanipuut lykkäävät uutta kasvustoa keskellä talveakin. En ymmärrä.

…kotona on aika yllättävän paljon turkoosia ja vihreää – ainakin näistä kuvista päätellen. Outoa, koska en pidä sinisestä. Mutta turkoosia ei lasketa, eihän? Siinä on sekoitus vihreää, ja vihreästä pidän. Samoin kuin keltaisesta, oranssista ja liilasta.

Tällainen päivä tänään.

Kisu & pink art

13 Tam

Katja Tukiaisen Kisu, Stockmannin Argos-hallin näyttelyssä tammikuussa 2013

Katja Tukaisen työ Kisu Stockmannin Argos-hallin näyttelyssä

Kaksimetrinen, pinkkitukkainen tyttö, jonka tiukassa t-paidassa lukee ”Free Pussy Riot”. Sellainen tulee vastaan tavaratalo Stockmannilla Helsingissä. Kokemus on hätkädyttävä, mutta ihanasti hätkädyttävä. Ei ihme, että tavaratalon johdossa jouduttiin vähän nieleskelemään, kun tämä Kisu-niminen typykkä ilmestyi Argos-halliin pystytettyyn taidenäyttelyyn. Taiteilija Katja Tukiaiselta näyttelyä varten tilattu Kisu-niminen työ pääsi yllättämään tilaajat paidanrintamuksessa olevan tekstin vuoksi, varsinkin kun samaan aikaan menossa oli venäläisturistien kuumin ostossesonki. Onko tavaratalolla varaa poliittiseen kannanottoon? Helsingin Sanomien tietojen mukaan työ oli peitettynä ensimmäisen päivän ajan, mutta neuvottelujen jälkee tavaratalon johto myöntyi ja salli työn esillä olon. Onneksi, sanon minä. Stockmannilla ehkä tajuttiin ihan kaupallisestikin, että paljon suurempi imagovahinko syntyisi Tukiaisen työn dumppaamisesta. Voisivathan siitä jopa kuluttajat pillastua, pahimmassa tapauksessa jopa ryhtyä boikottiin. Ja hei, onhan niillä ihmisoikeuksilla ja sananvapaudellakin kai jotain merkitystä.

Kisu-patsaan lisäksi näytteillä on Katja Tukaisen muutamia muita töitä – omassa pinkissä nurkassaan, kun muut taitelijat ovat saaneet tyytyä perinteisiin sermeihin! Työt ovat printtivedoksia Tukiaisen maalauksista. (En oikein tiedä, miksi näitä kutsutaan, kun eivät ole grafiikanlehtiä vaan vedoksia maalauksista. Niitä harvemmin näkee. Olkoot siis vedoksia.) Niistä pidin oikeastaan vain tuosta kuvassa näkyvästä Marsinpaani-Marxista. Vaikka Tukiainen onkin suosikkitaiteilijani, niin en enää jaksa (tai en oikeastaan ole koskaan oikein kauheasti jaksanut) innostua hänen ns. Lolita-maalauksistaan, kuten niitä kutsun. Ymmärrän toki viestin, ja sitä arvostan, mutta sen enempää ne eivät oikein vetoa minuun.

Taiteilijalla pitää olla tyylinsä, totta kai. Mutta toisaalta maneeritkin ovat vaarallisia. Lolitat on nyt jo nähty. Vähän niin kuin bambitkin. Tukiaisen aikanaan ensimmäisten joukossa maalauksiinsa tuomista bambeistakin on tullut mainstreamia. Niitä vilisee jo monen muunkin töissä.

Olen miettinyt, että onko Tukiaisen kohdalla kyse siitä, että hän on huomannut näiden lolitojen ja bambien myyvän (ja mikäs siinä, että taitelija haluaa töidensä myyvän. Hänellä on siihen täysi oikeus – myytit nälkää näkevistä neroista, jotka löydetään vasta kuolemansa jälkeen, joutavat romukomppaan.). Vai siitä, että hänellä oikeasti on edelleen tarve kertoa jotain meille niiden kautta.

Itse pidin enemmän Tukiaisen vanhemmista töistä, ne olivat jotenkin rosoisempia ja väreiltään rikkaampia. Toki niissäkin oli selkeä oma tyylinsä – ja kyllä se pinkkikin alkoi olla mukana jo silloin. No, minä saatan olla puolueellinen, kun omilla seinillä on Tukiaisen vanhempaa tuotantoa eli tuossa alla olevissa kuvissa näkyvät Bambi was a boy, Kaksi ja puoli toppapukuista (sille taas uusi paikka haussa kotona – painava vanerilevy tekee ripustamisen vähän vaikeaksi) ja Mandala I.

Tänä aamuna huomasin jännittävän yhtäläisyyden Tukiaisen toppapukuisten ja Leena Luostarisen välillä. Aamun Helsingin Sanomien hienossa Leena Luostarisen Taidehallin näyttelyä esittelevässä jutussa oli nimittäin kuva hänen Luolapalatsi II -nimisestä työstään, joka aiheutti kumman dejavu-tunteen. Sama vaaleanpunainen, sama sininen läikkä. Oli pakko rynnätä lehti kourassa toppapukuisten luokse. Kyllä, kyllä ne muistuttavat toisiaan – minun mielessäni ainakin.

Tuo Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttely Helsingin Taidehallissa puolestaan on pakko mennä katsomaan. Olen aina rakastanut häenen töitään, sitä siveltimen jälkeä, paksua maalikerrosta. Ja Luostarinen itse on sellainen syntymähumalassa oleva ihminen (tällä tarkoitan pelkkää hyvää) – yksi niistä 80-luvun suurin suomalaisnimistä (Marika Mäkelä, Jukka Mäkelä ja Marjatta Tapiola olivat niitä muita). Erittäin 80-lukua kaikki. Silti hätkähdin, kun toimittaja Veikko Halmetoja kirjoitti jutussaan, että 80- ja 90-lukujen taiteen näyttävän tällä hetkellä vanhanaikaiselta. Ei kuitenkaan vielä tarpeeksi vanhanaikaiselta, jotta se voitaisiin ottaa osana taidehistoriaa ilman vertailua nykyaikaan. Näinkö on? Tätä en ollut tajunnut. Onneksi kriitikon mukaan tämän kultakauden aika koittaa kohta. Jo on aikakin. Muodissa syklit ovat paljon taidetta nopeampia.

Katja Tukiaisen maalaus Bambi was a boy

Katja Tukaisen maalaus Kaksi ja puoli toppapukuista

Katja Tukiaisen maalaus Mandala I

Leena Luostarisen työ Luolapalatsi II , Helsingin Sanomat 130113

Arjen paluu

1 Tam

Ikkunalaudalla on ikuinen kesä. Jouluruusu puskee uutta versoa.

Hyasinttien tuoksu vie lapsuuteen. Tänä vuonna löytyi vain vaaleanpunaisia vaikka olisin halunnut sinistä.

Wieinin filharmonikkojen uudenvuoden Strauss-konsertin balettiosuus

Sade on ropissut ikkunaan koko päivän, valkoisesta satumaisemasta on tullut likaisen harmaa, jalkakäytävät pelkkää jäätä ja vettä. Kuin alleviivaten arjen paluuta. No, toisaalta olen saanut jo osuuteni kynttilöiden lepatuksesta, hämärässä tunnelmoinnista. Suklaatakaan en saa enää kurkusta alas. Joulu ja loma ovat tehneet tehtävänsä. Nyt tekisi mieli repäistä ikkunat auki, saada valoa ja raikasta ilmaa. Huomenna on edessä paluu töihin ja arkeen, eikä se tunnu pahalta, vaikka sunnuntaiahdistus vähän kuristaakin, ja ajatukset ovat jo töissä. (Ja vähän niitä on pitänyt jo tehdäkin.) Arjellakin on onneksi tarkoituksensa.

En tee uudenvuodenlupauksia, minulla uudet alut eivät kulje kalenterin mukaan. Parempi ihminen voisi toki aina olla ja elämäkin voisi olla toisenlaista. Se on tehtävä, mitä voi, mutta kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Olen vain kiitollinen siitä kaikesta, mikä on hyvin.

Ikkunalaudalla jouluruusu kasvattaa uusia versoja kuihtuneiden tilalle. Kyllä tämä tästä.

Olen lukenut loppuun syksyllä aloittamiani romaaneja, kun mitään ei ole aiemmin ehtinyt eikä jaksanut. Uusi tuttavuus on ollut tähtieteen professorin Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa), eli mitä jokaisen tulisi tietää maailmasta, ihmisestä ja hengestä. Filosofista pohdintaa, joka todella haastaa ajattelemaan. Vai mitä sanotte kirjan aloituslauseesta?
”On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaan ei ole vielä onnistunut todistamaan sitä.”

Hyvää joulua! Happy Christmas!

23 Jou

Joulu Helsingissä. Sofiankatu, Tuomaan markkinat Senaatintorilla ja tuomiokirkko

Olkoon joulunne rauhaisa, iloinen, täynnä puuhaa tai lepoa, hiljaisuutta tai vauhtia ja menoa – kaikkea mitä toivottekaan!

Happy Christmas to all!

Tarpeellinen joulu

21 Jou

Frida Kahlo - niin kutsun tätä enkeliä.

Ruusu on ruusu on ruusu. Jouluruusu.

Rauha ja ihmisillä hyvä tahto - voi kun olisi.

Parasta juuri nyt: kynttilät ja koti

Jpulukuusikauppaa Fredantorilla.

Juhlaa. Livet är inte bara lek. Det är också dans på rosor.

Juhlapäivälliset minun makuuni. Hagelstamin jouluikkuna.

Hagelstamin antikvariaatti

Joulun pakolliset: adventtikynttilät ja piparkakkutalo

Satumetsä

Enkelit Berliinin yllä.

Lepatusta sydämessä.

Joulu tulee ny tarpeeseen.Vihdoin voin antaa itselleni luvan olla jaksamatta, olla olematta hyvänä esimerkkinä muille, olla vain minä. Muistan jo unohtuneen romaanin, jossa naisen kerrottiin pysyvän pystyssä vain olkatoppaustensa varassa. Sellaiselta on viime aikoina tuntunut, vaikka olkatoppauksista onkin aika jättänyt. Niin, sellaista on elämäni ollut näiden sivujen ulkopuolella, tämän syksyn – pari kuukautta jo.

Silloin viimeksi pohdin plan B:tä, kun työpaikan yt-neuvottelut olivat käynnissä. En onneksi tarvinnut sitä varasuunnitelmaa, mutta aika moni muu kylläkin. Kollegoita joutui lähtemään, edestä, takaa ja rinnalta. Minä säilytin työpaikkani – ja elämä onkin sitten ollut pelkkää työtä sen jälkeen. Ei, ettenkö olisi raatanut jo ennestäänkin. Minulle kymmentuntiset työpäivät ovat jo aiemminkin olleet normi. Vasta 12 tuntia töissä alkaa tuntua ylityöltä. Nyt on menty jo 14 tuntiinkin. Kauheasti muuta en ole jaksanut. Muutaman kerran kävin täällä, ehdin laittaa muutaman kuvan, en enempää. Niitä tuossa alla. Tunnelmat näkyvät niissä.

Mutta joulu tuntuu niin ihanalta tauolta – en jaksa turhia siitä stressata, vaikka osaisin toki senkin. Juuri nyt olen selittämättömän onnellinen: hengissä, terveenä, järjissäni.

Aloitin lahjaostokset tänäkin vuonna ostamalla jotain itselleni – se on niin paljon helpompaa. Viime vuonna löytyi vanha Viewmaster, nyt Peter von Baghin minikokoinen Junassa-kirja, junamatkoista elokuvissa, miksi ne koskettavat.  Minua ovat aina kiehtoneet Orient Express ja Siperian-juna. Selvä romantikko siis. Veijo Meren sanoin ”Junalla ei ole menneisyyttä, se ei ole mikään paikka.”

Ehkä maailma alkaa näyttää taas vähän erilaiselta, kun voimat palautuvat. Jo pelkästään kynttilöiden lepatus tuo kaivattua rauhoitusta. Alan muistaa taas kuka olen. Ah, siunatut pyhät ja loma! Toivottavasti teilläkin.

Jotain näkee selvemmin.

Talvi tulee.

Ei näkyvyyttä.

Marraskuu

Sumeaa

Kuka tätä kestää?

Kauniita muotoja

24 syys

 

 

Pitäisiköhän ruveta jälleen opiskelemaan? Ihan vaan senkin vuoksi, että saisi norkoilla päiväkaudet upeassa Kaisa-talossa, Helsingin yliopiston pari viikkoa sitten avautuneessa uudessa kirjastossa. Kävin katsomassa ja olen vaikuttunut. Upea talo sisältä ja ulkoakin istuu hienosti ympräistöönsä. Siihen entisen Pukevan talon paikalle Kaisaniemeen (sittemmin Kodin Anttilaksi muuttuneen). Anttila on vieläkin alakerrassa, mutta kaikki sen päällä upouutta, kaunista arkkitehtuuria. Hienoa, että opiskelijoille on tehty näin näyttävää. Toista se oli omana opiskeluaikana, kun kirjojen perässä joutui juoksemaan pitkin kaupunkia ja lukupaikkaa etsimään pimeistä kellarisaleista. Uh sitä Domman C-salia. Mutta on Kaisa-talossa nostalgiaakin: Porthanian pyöröportaat – niihin liittyy muistoja. Ilmiselvä kaksoisolento.

Designin innoittama vielä muutamia kuvia viikko sitten päättyneen Helsinki Design Weekin Arjen aarteet -näyttelystä. Täynnä ahaa-elämyksiä ympäri maailmaa. Eniten nautin kuitenkin kehyksistä: konteista, Suvilahdesta ja kaasukellosta. Teollisuusromantiikkaa. Sitä samaa on myös lähinaapuruston Tukkutori-Teurastamo: ensimmäinen ravintola, Kellohalli, on hyvä alku, toivottavasti tulee lisää.

Rippeitä

17 syys

Huh huh. Kävin katsomassa elokuvan Puhdistus. Rystyset valkoisena painauduin penkkiin, sydän hakkasi, voin melkein pahoin. Siitä on jo yli viikko, mutta vieläkin pulssi nousee. Silti sanon, että se on hyvä elokuva. Ihan niin kuin romaanikin. Koskettava, taitavasti rakennettu.

Kyllä, väkivaltaa ja raakuuksia olisi voinut jättää vähemmälle, mutta toisaalta, miksi kaunistellakaan, kun kaikki oli oikeasti juuri niin kamalaa. Naisia ja lapsia raiskattiin kuulusteluissa, ihmiset kavalsivat toisiaan vain säilyäkseen itse hengissä. Sellaista se todellisuus oli.

Nyt luvussa on Sofi Oksasen uusin Kun kyyhkyset katosivat. En ole vielä kovin pitkällä, mutta uskon, että pidän tästäkin. Samaa henkeä kuin Puhdistuksessa.

Pinossa odottaa jo seuraavaksi Riikka Ala-Harjan Maihinousu. Ehdin enää vain lukea niin kovin vähän. Lähinnä vain viikonloppuisin. Ja silloin aina joutuu kertaamaan, mihin viimeksi jäätiinkään.

Mennyt kesä sen sijaan oli hyvä lukukesä, monta helmeä, ainakin nämä: Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (hienosti rakennettu tarina New Yorkin musiikkipiireistä), saksalaisen Katja Oskampin Hellersdorfin helmi (kun nainen päättää olla sekä äiti että huora, yllättävä tarina), Ingo Schulzen Adam ja Evelyn (hetki ennen Berliinin muurin murtumista, kun itäsaksalaiset salakuljettavat toisiaan rajan yli Unkariin, kiehtovaa, kun muistaa tuo tapahtumat uutisista, ja Berliinissä ne ovat edelleen läsnä).

Luin myös Anja Snellmanin Ivana B:n, mutta se oli pettymys. Kypsän kirjailijan ja julkkistyrkyn nuoren wannabe-kirjailijan vastakkainasettelu oli niin mustavalkoisen hyvä-paha-taistelu, että se oli suorastaan naiivi. Harmillista, sillä asiaa, eli kirjallisuuden kaupallistumista, kannattaisi pohtia ihan oikeastikin.

Sen sijaan en lukenut E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey -kirjaa, vaikka se pinossa olikin. Tylsä, naiivi, huonosti kirjoitettu. Tarvitseeko sanoa enempää.

En myöskään onnistunut – vieläkään – lukemaan Jack Kerouacin Matkalla -romaania.  Vaikka haluaisinkin, ja nyt sentään yritin uutta suomenkielistä versiota. Jotenkin en vain pääse sisään; en pysty lukemaan kirjaa, joka on yhtä ja samaa kappaletta koko opus. Läkähdyn. Luulen, että joudun tyytymään  kyseisen romaanin filmatisointiin. Se pyörisi leffateattereissa juuri nyt – kun vain ehtisi.

Matkalla-leffan lisäksi haluaisin nähdä ainakin nämä: Cosmopolis (perustuu Don de Lillon romaaniin!), Ranskalainen viikonloppu (Julie Delpy!), To Rome with Love ( Woody Allen), Kilimanjaron lumet, Cafe de Flore ja Katmandu – taivaan peili.

En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin paljon kiintoisia leffoja tarjolla. Ei ainakaan juuri sen jälkeen, kun Finnkino otti vallan Helsingin elokuvateattereista ja Bio Rexit yms suosikkini lopetettiin. Ja siitä on jo todella pitkä aika.

Teatteririntamalla sen sijaan näyttää tulevan hiljaisempi syksy – ainakin minulle. Ei jotenkin iske. Yleensä tässä  vaiheessa on jo vähintään Q-teatterin, Komin ja Ryhmäteatterin koko talven liput hankittu, mutta nyt ainostaan Ryhmiksen Eduskunta II:een.

Tällaisinä iltoina kuin tänään ei tee mieli mihinkään. Tuuli veuhtoo raivopäänä, auringonkukat parvekkeella kaatuvat , ruusupapuköynnökset yrittävät lentoon ja ensimmäiset sadepisarat rapisevat ikkunoissa. Syysmyrsky. Ihanaa olla kotona. Olen vihdoin antanut periksi, hyväksynyt syksyn tulon. Kauan se kesti. Sen kunniaksi vielä kuitenkin loppukesän rippeitä. Sellaista kuin oli viikonloppuna.

On the road VIII: Sveitsi-Ranska-Saksa

30 Elo

Tämä alkaa olla jo vähän noloa; syksy tulee ennen kuin saan kesälomamatkan kuvat tänne. Elämä nyt on taas vaan yhtä oravanpyörää.

Mutta matka siis jatkui. Ja tämä on se matkaosuus, jossa parhaimmat kuvat jäivät ottamatta. Näin kävi, kun käpristelin silmät kiinni, kauhusta jäykkänä, kivutessamme autolla vuorten rinteitä yli Alppien.

Ranskan Rivieralta tie nimittäin jatkui Italian kautta Alppien yli Sveitsiin. Olin vannottanut etsimään vähiten vuoristoisen reitin. (Heh, ihan kuin niin voisi tehdä Alppien yli matkatessa! Juuri korkeimmat huiput osuivat tiellemme.) Yhtäkkiä sitä sitten vain huomaa keikkuvansa yli kahden kilometrin korkeudessa vuoren rinteellä, ja tien laidassa, rotkon reunalla, törröttää muutama risti. Tästäkin on joku ajanut ulos tieltä. Silloin on pakko laittaa silmät kiinni.  ”Meidänhän piti ajaa tunnelin kautta”, voihkin tuskissani. No, tunneliin oltiin kuulemma matkalla. Se tunneli vaan sattui sijaitsemaan yli kahden kilometrin korkeudessa. Nyt tämä jo naurattaa, mutta ei kyllä silloin. Korkeanpaikankammo on hankala, niin kuin suljetun paikankin kammo. Sitäkin poden.  Esi-isille nämä kammot varmasti tarjosivat tarpeellista itsesuojelua, nykyelämässä niille on vähemmän käyttöä. Järjellä niitä ei voi selittää.

Sveitsistä en osaa sanoa muuta kuin, että vain käkikellot puuttuivat. Elämä näytti piparkakkutalolta tai Milka-mainokselta vuoristoniittyjen lehmineen. Ja kallista oli. Yövyimme Montreauxissa, kauniin Genevenjärven rannalla.

Alsacessa eli Elsassissa Ranskan puolella, pienessä hiljaisessa kylässä, jonka nimen olen jo unohtanut, tunsimme itsemme tunkeilijoiksi. ”Menisitte mieluummin jonnekin muualle, vaikka tuonne toiseen kuppilaan”, tiuskaisi tarjoilija kun yritimme tilata kahvia. Henkilökunnalla oli kiire pelaamaan korttia. Se oli kahvilan lisäksi kylän ainoa ravitsemusliike.

Frankfurtissa oltiin jo melkein kotona, mutta tarkastettiin vielä Occupy-leiri EKP:n pilvenpiirtäjän kyljessä. Hyvin oli vielä silloin paikallaan, jo kymmenettä kuukautta. (Pian matkamme jälkeen poliisi kuitenkin tyhjensi leirin.) Sitten huristeltiin yötä myöden, kahvin voimalla, melkein aamuun asti kotiin Berliiniin.

Huoh. Saatiinhan tämä pikku road trip vihdoin päätökseen. Paljon aurinkoa, lämpöä, lepoa, kauniita maisemia, hyvää ruokaa, vaihtuvia kieliä ja kulttuureja, kuusi maata. Kilometrejä kertyi mittariin 3700 – enempää eivät olisi istumalihakset kestäneetkään.

On the road VII: Ranskan Riviera

22 Elo

Italiasta tie vei Ranskan puolelle. Majailtiin Nizzassa ja kuljettiin pitkin Ranskan Rivieraa. Kaikki on kaunista, meri turkoosia, talot okraa ja oranssia, ikkunaluukut turkoosinvihreitä. Nautin, mutta silti se ei tällä kertaa erityisesti kosketa. Nizza ja lähiseudut on tullut nähtyä ehkä jo liian monta kertaa. Ehkä se johtuu siitä. Ehkä ei. Ehkä olisi pitänyt suunnata Provenceen. Ehkä Italian jälkeen on vaikea kokea muuta. En tiedä. En valita, totean vain.

Ranskan Rivieralla on myös yksi eräs erittäin vastenmielinen ilmiö: Monaco. Pelkkä läpiajo riitti tällä kertaa. Siellä tuntui olevan kova rakennusbuumi – lisää veronkiertäjiä tulossa.

Nizzassa kohdalle osui jännittävä hotelli, jonka ensimmäisiä asiakkaita olimme. Hotelli avautui samana päivänä, maali oli hädin tuskin kuivunut, rakennusporukkakin poistunut vasta edellisyyönä. Pieni design-hotelli, tiskin takana istuvien omistajattarien itsensä suunnittelema, kaikki huoneet erilaisia, meillä tulipunainen, palvelu lämmintä ja hyvää. Hintakaan ei ollut muuta Nizzan tasoa kalliimpi – vai liekö ollut avajaistarjouksia. Suosittelen joka tapauksessa: B11.

On the road VI: Italia

20 Elo

Kiitän kärsivällisyydestä, jos olette jaksaneet vielä palata tänne. Tämä suuri road trippimme, Euroopan turnee, taitaa kestää täällä blogosfäärissä yhtä kauan kuin tien päällä tosielämässäkin. Pahoittelen, mutta arki vaatii veronsa.

Oikeastaan on ihan hauska käydä kuvia läpi näin, kun matkasta on jo aikaa. Tuollaistako siellä oli? Ja aina kaihon häivähdys; osasinko nauttia tarpeeksi juuri silloin, kun olin siinä, ottamassa tuotakin kuvaa, vai murehdinko jotain turhaa, kuumaa, janoa, väsymystä…

Matka siis jatkui edellispostauksen Venetsiasta Emilia-Romagnan halki Liguriaan, jossa tällä kertaa katsottiin muun muassa Ventimigliaa (joka Ranskan puolella tunnetaan Vintimillenä), Dolceacquaa – ikivanhaa, vuorilta virtaavan makean lähteen äärellä syntynyttä kaupunkia sokkeloisine vanhoine kaupunkeineen ja lähes tuhatvuotisine linnanraunoioineen. Yritettiin löytää oikotie Ranskan puolelle ja seikkailtiin aivan liian kapeilla vuoristoteillä.

Pakko kuitenkin vielä vilauttaa muutama muisto autostradojenkin varsilta. (Kts. alla-) Autogrillit eli paikalliset ABC:t tarjosivat bensan lisäksi kaiken tarpeellisen: Neitsyt Marioita, hyvää kahvia ja kulinaarisia herkkuja. Vessatkin olivat välillä elämyksiä. Kärtin kuin lapsi; milloin taas pysähdytään?

Hotellissa puolestaan oli pakko ihmetellä taulun taakse kätkettyä turvalokeroa. Luulin, että niitä oli vain Aku Ankoissa tai vanhoissa elokuvissa.  Oi, rakastan Italiaa!